Minkä Alhonjärven?

Kankaanpäästä Siikaisiin menevän tien varrella on pieni järvi. Järvi on Alhonjärvi ja pieni, kaunis kylä sen ympärillä on Alhonjärven kylä. Kylälle oli vuonna 1947 perustettu pieni yksiopettajainen supistettu kansakoulu kylässä asuvien lapsiperheiden vaatimuksesta. Koska Laurin kouluun oli heidän mukaansa liian pitkä matka, ottaen huomioon senaikaiset kulkuyhteydet. Koulu toimi ensin pari vuotta Laurin koulun alaisuudessa, sitten myöhemmin omana yksikkönään.

Alhonjärven koulu vuonna 1963.

Vaikka Alhonjärven koulupiiri ei pinta-alaltaan kovin laaja ollutkaan, siihen kuului jossakin vaiheessa kolmen kunnan oppilaita: Kankaanpäästä, Siikaisista ja Honkajoelta. Matkaa monelle pienellekoululaiselle saattoi kertyä useita kilometrejä. Joskus kovana pakkasaamuna saattoivat jotkut isät valjastaa hevosen ja lähteä kyyditsemään lapsiaan kouluun. Mennessään he usein poimivat toisia pieniä käveleviä matkalaisia kyytiin.

Koulumatkaselvityksessä vuodelta 1959 kuvataan, että erään isän oli talvisin "poljettava" kilometrin mittainen tieosuus tyttärelleen. Erään toisen koululaisen koti oli lähes viiden kilometrin päässä koulusta. Siihen aikaan olivat sivutiet hyvin paljon hoitamattomia ja kulku vaikeaa.

Tuli vuosi 1963, sodanjälkeiset suuret ikäluokat olivat käyneet koulunsa. Lapset vähenivät Alhonjärveltä ja koulu lopetettiin. Laurin kouluun tehtiin laajennus ja lapset Alhonjärveltä siirtyivät sinne. Nyt heillä oli jo autokyyditys.

Mutta mitä tapahtui entisille Alhonjärven koululaisille? Me, joiden juuret ovat vahvasti kotiseudulta, pohdimme heidän kuulumisiaan aina joskus tavatessamme. Jo muutama vuosi sitten syntyi ajatus "suuresta koulutapaamisesta" täällä Alhonjärvellä. Lopulta viime keväänä kokoonnuimme Talvitiellä - Liisi ja Leena Talvitie, Marja Packalen sekä allekirjoittanut - pohtimaan miten koulutapaaminen järjestyisi ja miettimään, ketkä meistä olivat tuota koulua käyneet ja keitä meitä oli vielä elossa.

Päätimme porukalla soitella tutuille ja laittaa sanan kiertämään. Myöhemmin allekirjoittanut ja Leena Talvitie löivät päivän lukkoon - se olisi 23.7.2005 Rauhalassa. Tieto tilaisuudestamme oli kulkenut ja Kankaanpään torilla keskusteltiin asiasta vilkkaasti. Laitoimme pienen ilmoituksen Kankaanpään Seutuun. ja niin alkoi ilmoittautumista pikkuhiljaa sadella. Pelko siitä, että me järjestäjät joutuisimme olemaan vain keskenämme, oli turha.

Heinäkuun 23. päivänä Rauhalassa oli kova hyörinä ja puheensorina heti aamusta asti. Moni halusi olla mukana järjestelyissä ja osallistua omien taitojensa ja mahdollisuuksiensa mukaan. Kun kello oli 14, oli kaikki valmiina ja pihapiirissä vieraita viitisenkymmentä. Heti alkoi iloinen rupattelu, kun "koululaiset" tervehtivät toisiaan. Jotkut tapasivat tuttuja jopa 40 vuoden tauon jälkeen. Kaukaisimmat olivat tulleet Ruotsista, Helsingistä, Lahdesta ja Aänekoskelta saakka.

Alhonjärven oppilaita                           Nimiluettelo

Tilaisuus alkoi, kun Pekka lisakkala kutsui meidät juhlasaliin vanhalla soittokellolla (juhlasalina meillä toimi varastorakennus eli suuli). Iisakkala avasi tapaamisen kertomalla vähän koulumme vaiheista ja siitä ajasta, jota silloin elimme. Seuraavaksi oli aika esitellä itsemme, sillä sen verran ankaria vuodet olivat meille olleet, että kasvot eivät aina löytäneet nimeä. No, nyt tunsimme toisemme. Oli aika siirtyä maistelemaan järjestäjien tarjoamaa hirvikeittoa. Ruokailua siivitti Irma Rauhala hanurimusiikilla.

Sitten olikin aika yhteismuistelujen. Alhonjärvellä ei tuohon aikaan suuria taloja kovin monta ollut eikä vaurautta kertynyt, joten lähtökohdat useille olivat vaatimattomat. Lapsuuteen siis liittyi monille suuria tunteita. Koulu antoi kuitenkin arvokkaan henkireiän, jossa yhdistyivät sivistys, toiminnallisuus ja uskonto. Yleisesti puhuttivat mm. kouluruokailu, joka kaikkien puheissa todettiin hyväksi ja riittäväksi. Eräs oppilas kertoi, kuinka hän joskus 10-vuotiaana näki opettajan pöydällä ensimmäistä kertaa appelsiinin. Voi, kuinka maailma on muuttunut muutamassa kymmenessä vuodessa!

Menneitä muistellessamme pojilla varsinkin oli jälki-istuntomuistoja, vaikka eiväthän he omasta mielestään mitään pahaa olleet tehneetkään. Ja mikä ihmeellisintä, siihen aikaan useilla opettajilla oli huono muisti, koska he unohtivat oppilaita jälki-istuntoon eivätkä seuraavanakaan päivänä puhuneet asiasta mitään, vaikka oppilaat olivat karanneet useita tunteja odoteltuaan. Monia hauskoja juttuja kuulimme koulumatkoista, poikien värittämistä tappelunnujakoista jne.

Entinen koulumme opettaja Terttu Lindgren kertoi opettajalla olleen palkkaetuna myös vähän peltoa. Hän oli silloin nuori ylioppilastyttö ollessaan koulussamme opettajana. Näin ollen hänellä oli vanhempiensa karjaa peltotilkullaan. Kesä karjan kanssa meni kivasti. Mutta tuli syksy ja karja piti viedä kotiin 10 kilometrin päähän taluttamalla. Alkumatka meni hyvin vähäliikenteisellä tiellä, mutta loppumatkasta tuli autoja vastaan ja karja pillastui. Oli siinä nuori opettajaneiti vaikeuksissa.

Aina välillä "oppilaat" lauloivat lauluja nuoruusvuosiltaan. Ja niin tuli aika loppuhalausten. Siinä joku heitti, "koska seuraava tapaamisemme on?" Ja monella oli mielessä, että olisi kiva nähdä niitäkin, jotka nyt eivät ehtineet mukaan. Ja se oli ainakin varma, että tapaamisellemme oli selvä ennakkotilaus ja tarve.

Meistä kaikista oli tullut ahkeria ja sitkeitä kansalaisia kasvaessamme siinä suurien keitaiden ja kuivan kankaan välissä.