I K Inha
Harjumaisema taiteilijan silmin

Melkein yhtä autiota, vaikka aivan toisenlaista luontoa näemme, jos jatkamme matkaa luodetta kohti sitä harjua pitkin, jonka Kyröskoski on poikki murtanut korkealla könkäällän.Se on tuota mainittua Pohjankangasta, jota jatkuu ties kuinka kauas Etelä-Pohjanmaalle saakka. Hämeenkyrön rajoilla se on metsäistä, mutta kuta kauemmaksi kuljemme, sitä enemmän metsä huononee, kunnes Jämijärven ja Kankaanpään seuduilla on vain paljas nummi, ei tosin paikoin edes kanervaa, vaan tuulen ryöpyttämät alastomat lentohietikot.

Tätä kangasta kulkee vanha maantie, joka ennen oli vahva liikeväylä, jota vanhaan aikaan kuninkaatkin matkustivat. Nyt sitä ei kruunu enää omakseen tunnusta, se saa olla korjaamatta omissa hoteissaan, mutta siitä huolimatta se pysyy kunnossa hiekkaisen maaperän kuivuuden vuoksi. Tielle itselleen on vanhasta liikkeestä muodostunut multakerrosta. Tien kohta on nurmettunut. Mutta molemmin puolin on kanervikko yksinvaltias.

Se on hylätty yksinäinen tie yksinäisellä kankaalla. laajat kulon polttamat vyöhykkeet kulkevat tien poikki, ja joka vuosi väijyy uusi palo, ilmaisten itsensä viljelysseuduille korkealla savupatsaallaan. Mutta yhä pyrkii männikkö uudelleen kylvämään maan, sillä männylle se luonnostaan kuuluu. Nuoret taimet kohoovat taajoina ja ehtoisina, kasvavat sylen korkoisuksi, ehkä jo jouhivartisiksi solakoiksi nuorikoiksikin, kunnes uusi kulovalkea hyökkää kankaalle ja humisten polttaa nuoren metsän .Harvassa paikassa on täällä sen vuoksi metsä niin korkeaksi ennättänyt, että ihminen olisi päässyt sitä raiskaamaan. Tosin paikoin on luonto jo väsynyt taistelemaankin, ja jättänyt nummen kanervan valtaan, tuulen ryöpyteltäväksi.

Tämän laajan asumattoman kankaan autius jättää omituisen syvän vaikutuksen. Kansassakin se herättää kammon tunteita, ja monta kamalaa tarinaa ja kummitusjuttua siitä kuulee kerrottavan. Ja sillä onkin tapahtunut paljon ilkitöitä. Luonnonystävässä se herättää vakavuuteen yhtyvää ihastusta. Näköaloissa tältä autiolta selänteeltä yli laajain korpien ja soiden, joita sen juurella leviää, on vierekkäin kaksi vastakohtaa, kuivan erämaa ja kostean erämaa, jotka kuitenkin sulavat samaksi suureksi autiudeksi.Sitä vilkkaamalla mielenkiinnolla katse kääntyy sydänmaan keskeltä, loistaa vihantine oraineen ja niittyineen metsäin ja soiden kaihoisista väreistä.

Ei missään ole pieni viljelys niin rattoisa, ei missään hymyile kukkaniitty niin ihanasti, kuin kangasta katkaisevassa multaisessa laaksossa.

Jos tätä kangasta jatkamme Jämijärvelle ja Kankaanpäähän, niin kohtaamme lähteitä, jotka ainiaan juosten kumpuavat kankaan laidasta .Näistä on varsinkin Kuninkaanlähde vanhastaan kuulu. Sekin heti alkuun lähtiessään käyttää vedellään melkoisia myllyjä. Tuskin luonto voi suurempaa suloa tarjota kuin raikkaan vihantarantaisen lähteen jylhimmän karuutensa keskellä. Vielä se on näille seuduille sirotellen kylvänyt kasvin, joista ei tosin ole ihmiselle suoranaista hyötyä, mutta jonka suloisuus on sitä syvällisempi. Siellä kasvaa valkokukkainen, hienotuoksuinen kangasneilikka, matala, mutta kaunisteräinen kuin hienoin pitsikudos, ilon ja onnen virittäjä matkamiehen mielessä, kun hän sen poimii hietaisesta maasta.

Jos hän siitä hetkestä syventyy sen elämään, niin hän ihmeekseen huomaa, ettei tämä matala, alastomimman nummen asukas olekaan niin heikko, kuin ensi katsannolta näyttää. Kaivaessaan sen juuria hän huomaa, että ne ovat vahvat, lujat, tunkeutuvat hämmästyttävän syvälle maan sisään, leviävät niin leveälle, että ne sitovat ympärilleen suuren alan hiekkaa.

Kuivasta kuivimmastakin maasta tämä kasvi siten saa riittävästi kosteutta ja ravintoa ja samalla pitää koossa epäkiitollista kasvupohjaansa. Luonnotar on karuimmassa vainonkolkassaan tehnyt suurimman ihmeensä. Mutta monin verroin rakkaammaksi käy tuo runollinen kukkanen vaeltajalle, kun sen elämänarvoitus hänelle selviää.

Tällä kankaalla kohoo harju, joka näkyy kauas ympäristöönsä, jopa taidolla katsoen siintää Virtain takamaille saakka. Se kohoo kaikkia muita vaaroja korkeammalle ja on vaikka miltä puolen helppo tuntea tasaisesta, hieman kaartuvasta laestaan ja jyrkkään viistetyistä päistään. Se on Vatulanharju. se kohoo kuin valtava linnanvalli kankaan selästä. ylempänä sen ympäri kiertää tasainen pengermä, ehkä jääkauden jälkeisen meren vanha rantapengermä. niin korkealle silloin lainehti vesi. Ehkä oli koko tämä kangas alkuaan terävä harju, samoin kuin Vatulanharju vielä nytkin, mutta laineet pääsivät matalampia osia repimään ja levittämään hiekkaa laajalle kahden puolen, jättäen vain sinne tänne saaria korkeiksi kukkuloiksi, tähän Vatulanharjun, Hämeenkyröön samanlaisen Lintuharjun. Jo tuolta ylhäiseltä pengermältä, luonnon luomalta vaaraparvekkeelta, jolla sileät karjapolut kiertelevät tuuheasti kasvaneitten nuorikkomäntyjen keskellä, on kankaitten ja soitten yli laaja näköala, ja vielä laajempi on maisemain kehä, kun nousemme viimeisen vallirinteen laelle. Mutta jos kävelemme sen poikki tiheän nuoren metsän läpi, kivenheiton matkan, niin näemme vastakkaisella puolella odottamatta ihanimman viljelysmaiseman. Harjun juurella lähestyy etäisyydestä kapea selkävesi, rannoillaan taloja, vihantia peltoja, kauniita sekametsiköitä vilkkaassa vaihtelussa. Näitä sepää kahden puolen ylhäinen havumetsäinen takamaa, sulkien vilkkaan järvimaiseman rauhaiseen vakavaan syleilyyn.

Katselin kerran tovereiden seurassa auringonlaskua tältä harjulta. Kun punainen kerä oli vaipunut helteiseltä taivaalta, niin nousimme jälleen pyöräimme selkään. Tulimme kankaalta pitkältä retkeltä. Sitä hehkeämpi viljelys näin äkkiä ilmestyessään oli.

Huikean mäenlaskun antoi meille vaara, ennen kuin olimme veden partaalla. Sen kaltolla mahtavalla liepeellä lepäsi ensimmäinen kylä, jo iltarauhaan asettuneena. Mutta sitä tuskin vielä ennätimme huomatakaan. Riivattuina, täynnään hurjaa menointoa kiiti pyöra parin virstan mittaista aaltoilevaa alamäkeä, ohitsemme lensivät aidat, vainiot, talot ja kujat, vauhdin innostamina vain hengitimme rintaamme heilimöivän ruisvainion, apilamaitten ja pihkaisen lehvän tuoksua. Kun salmen rannalla taaksemme katsoimme, niin oli harju jo melkoisen matkan päässä, vaikka yhä hallitsevana, keskikohdaltaan saakka kultaisessa valossa.

(Teoksessa Suomen maisemia, 1909)

---

Pyöräretken ajoituksesta

Teksti on katkelma luvusta "Tampereelta monelle suunnalle" Inhan teoksessa Suomen maisemia, jonka ensimmäinen painos ilmestyi 1909. Ensimmäisen pyörämatkansa Inha teki vuonna 1886, eli nämä rajavuodet määrittävät mahdollisen aikahaarukan. Vuonna 1895 Inha kiersi Suomea polkupyörällä lähes koko vuoden, joten luultavasti hän on liikkunut tuollakin seudulla silloin, se on todennäköisin ajoitus retkelle.

Anni Wallenius
Suomen valokuvataiteen museo