Johdannoksi

Jos, lukijani, jonakuna poutaisena heinäkuun aamuna astut kärryihin vaikkapa vaan esim. Vehuvarpeen talosta Ikaalisten Vatulan takalistoilla ja ohjaat sitten kulkusi ns. vanhaa kangastietä Niinisaloon Kankaanpäästä ja sieltä edelleen Karviaan, niin kuljet matkan, joka näyttää sinulle kappaleen Pohjois-Satakunnan omituista, alkuperäistä luontoa.

Teet sen havainnon, että tie tästä näyttää olevan vanha ja paljon käytetty ja vaikka hoidottakin jätetty, niin sittenkin kulkukelpoinen. Ihmisasumustoja et monta näe tien varsilla, eikä niitä voi ollakaan, koska maa (Hämeenkangas) ei ole viljelyskelpoista, eikä täällä autiolla kankaalla muutakaan elämisen mahdollisuutta ole, mutta muutamia komeita näköaloja se sinulle tarjoaa. Jos Vatulan harjun kohdalla annat juhtasi levähtää ja itse kiipeät harjun jyrkkää kuvetta sen laelle, niin avautuu eteesi avarat alat Pohjois-Satakuntaa. Sieltä näet Kyrösselän läikkviä lahtia, näet kumpuja, laaksoja, kyliä, vainioita ja siintävän autereen seasta aina Juhtimäkeä myöden; toisaalla taas aavoja soita ja tummia metsiä. Harjulta laskeutuessasi varmaan ajattelet: maksoipa tosiaan vaivan käydä noita nähtävyyksiä katsomassa.

Asumatonta seutua saat taivaltaa ainakin Niinisalon kylään asti ja jos vielä matkasi Karviaa kohti käy, niin muutamaa metsänvartijan asumusta lukuun ottamatta, talotonta taivalta se tie sinua kulettaa ja molemmin puolin sinulle aavoja näköaloja näyttää, tällä kertaa tosin asumatonta erämaata, pääasiassa suota.

Kauraharjulla, Karviassa, yhtyy vanhaan kangastiehen Honkajoelta päin tuleva valtamaantie, joka kuivan maaperän ja runsaan sannanlaadun vuoksi Kauraharjun vahtipuustellin ja Kantin välillä on erinomaisen hyvässä kunnossa. Tien varsia somistaa vielä tällä välillä usein raivoavain metsävalkeiden estämiseksi raivattuja palokujia (kravit), joita välistä poikkeaa tiestä suoraan poikki kankaan nevoihin asti ulottuen ja näyttävät nekin ruskean hiekan peittämiltä teiltä, joita kuitenkaan ei kukaan kulje.

Saavuttuasi teitten yhtymäkohdasta noin 5 km Karviaan päin ja kyllästyttyäsi jo tähän ainaiseen asumattomaan taipaleeseen, tuletkin iloksesi nyt asuttuun seutuun. Eteesi leviää pieni aukeama ja sen keskessä näet hyvin asutun Kantin talon keltaiseksi maalatun päärivin ja takana kohta toisen talon ihan sileällä kuivalla kankaalla. Viljelyksiä ei siinä talon ympärillä ole, pellot ovat etäämmällä, mutta muistorikkaalle paikalle olet saapunut, sillä tässä nyt on se vanha Kyrö-Skantz (Kantti), jonka menneisyyttä tämän kirjoituksen tarkoituksena olisi vähäsen muistiin palautella historiallisten lähdekirjain ja kansan kertomusten avulla.

Kyrö-Skantzin perustaminen

Kangastie, jota myöten sinut, lukijani, tänne Kanttiin asti kuletin, on vanha ja sillä on ollut Karvian asutushistoriassa tärkeä asema. Sehän oli valtatienä Hämeen ja Pohjanmaan välillä ja saattaa otaksua, että ensimmäinen asutus Ikaalisista ja Hämeenkyröstä levisi Karviaan juuri tuota samaista kangasta, jota tiettömänäkin on helposti voinut kulkureittinä käyttää. Kysymykseen, milloin Kantin talo on perustettu, en ole saanut ihan tarkkaa aikamääräystä, mutta ehkäpä on likellä todellisuutta Karlssonin arvelu: ”Karvian Skantsi (kansan suussa Kantti), jota vanhoissa kirjoissa aina nimitetään Kyrö-Skantz, lienee perustettu kuningas Kustaa Adolfin liiviläisen ja preussilaisen sodan aikana _”, siis noin 1610 – 1620 tienoilla.

Kun Karviaan perustettiin toinen talo, ”Stor-Karvia” vasta 1634, niin on Kantissa niinollen tavattavana ensimmäinen kiinteä asumus Karviassa, vaikkakin Kantin talonoikeudet ovat peräisin vähän myöhemmältä ajalta, kenties vuodelta 1690, josta  jälempänä enemmän.

Varsin sotaisia puuhia liittyy Kantin perustamishistoriaan. Wilh. Karlssonin pitäjänkertomuksessa näet sanotaan edelleen: ”Kyrö-Skantz lienee perustettu ei vihollista vastaan, vaan pakkokeinoksi, jolla maan omia asukkaita sotapalveluksessa pysytettiin. Palmsköldin kokoelmain Topographica osassa (n:o 14, tom L 8, siv. 873) luetaan nimittäin: Hämeenkangas: Siinä kankaalla asetti Yrjö Juhonpoika Svijnhufvud (joka oli majori) linnoituksen (en Skantz), johon hän kaikki karanneet soturit ja jalkamiehet, jotka luopuivat Kruunun palveluksesta, on vankeuteen pannut, Kruunulle suureksi eduksi ja hyödyksi”.

Että Kantti on ollut linnoitus, jota muuten sen muukalainen nimikin, Skantz, merkitsee ja perustettu Palmsköldin kokoelmissa mainitussa tarkoituksessa, siitä olen onnistunut saamaan toisenkin tiedon. Vanhoista asiakirjoista, joita 1899 lähetettiin valtionarkistoon Ikaalisten kihlakunnan- ja kirkonarkistosta, suomensi kirjailija Mikko Ilkka seuraavan muistiinpanon: ”Pohjankankaalla lähellä Karvian jokea oli Kustaa 2 Aadolfin aikana pieni linnoitus (en Skantz). Tätä linnoitusta ei ole rakennettu vihollisia vastustamaan, vaan oman kansan sortoa varten. Siihen näet koottiin ympäristön maakunnasta väki, nuoria miehiä, jotka sitten raudat jaloissa ja vahvasti vartioituina kuljetettiin satamakaupunkiin ja Turkuun sekä sieltä edelleen sotatantereelle. Tämän linnoituksen päällikkö oli majori Yrjö Juhonpoika Svijnhufvud mm. 1612 – 1632”.

Kansantarina kertoo linnoituksen olleen myös Ikaalisten ja Jämijärven tienoilla, mutta kun sille ei ole tietääkseni asiakirjoissa mitään todistetta tavattu, niin voinee otaksua tarinan koskevan Niinisaloa, joka mahdollisesti oli Kyrö-Skantzin varastopaikkana.

Se seikka, että näillekin syrjäisille saloseuduille ulottui 30-vuotisen sodan aikuinen lahjoitusmaajärjestelmä selviää siitä, että esim. vuodelta 1656 mainitaan Ikaalisten kirkkokunnan mylly-tullin ja manttaalikirjassa mm. Karvia kuuluvaksi 1/6 mantt suuruisena ”Autuaan Kreivi Fredrik Stenbokin” lääniin. Sama tila mainitaan kuuluvaksi edellämainittuun alueeseen vielä 1660 vuoden Maakirjassakin. Mutta 1690 vuoden Maakirjan mukaan on Karvia (Stor-Karvia) kapt. Henrik Landsberg’in komppanian ja saman rykmentin ”munsterskriivarin” vapaatalo. Saman maakirjan mukaan Niinisalo ja Kyröskantz ovat olleet tähän saakka verottomina torppina, mutta nyt v. 1690 ovat ne väliaikaisesti verotetut, kunnes ne ”reivataan ja mitataan” sekä määrätään nyt molemmat Porin läänin jalkaväen rykmentin kirjurin palkkaukseen.

1700 vuoden Maakirja taas mainitsee Kantin ”Kortteerin mestarin hevostalona” 2/3 mantt. suuruisena.

Selvää on myös, että läänitysjärjestelmän varjopuolet näyttäytyivät täälläpäin. Aivan yleistä näet tähän aikaan oli kansan sortaminen lääninherrain ja sotaväen taholta. Kun nyt esim. Kantin tienoita taivalsi nuori, sotakelpoinen mies, (kulkihan ohi Pohjanmaan-Häneen valtatie) napattiin hänet kiinni ”kruunulle suureksi eduksi ja hyödyksi” ja selitettiin hänelle, että hän muka oli sotaväestä karannut. Milläpä todisti syyttömyyttään?

Sorto ei luonnollisesti rajoittunut yksin näille tienoin. Kun sotaväki maassa matkusteli, menetteli se, vieläpä kuninkaan oma henkivartijaväkikin Tanskan sodan jälkeen Venäjälle matkatessaan,  kuin vihollisensa maassa, niin että valtateiden varsilla asuvilla oli kylläkin tukalat olot ja monin paikoin  täytyi kansan omin käsin ryhtyä omaisuuttaan puolustamaan. Tieto*) että esim. 1620 joukko Savon jalkaväkeä oli tullut Rautalammille karanneita sotamiehiä etsimään, jonka nojalla syyttömiä ihmisiä rääkättiin ja heidän omaisuuttaan kiskottiin, todistaa vaan sitä, että tuo surullinen järjestelmä oli näihinkin Pohjois-Satakunnan harvaan asuttuihin seutuihin levinnyt ja että sen kotina ja tyyssijana oli ennen muita Kyrö-Skantz.

Karviassa kansan suussa elää vielä tarina Kantin kupariporteista, jotka muka olivat niin painavat, että kun niitä avattiin tai suljettiin, niin niiden ”roikina” kuului aina Isoon-Karviaan asti. Talojen väliä on noin 17 – 18 km. Portit ovat vanhoina sota-aikoina upotetut Kantin talon vieressä olevaan jokeen ”sillan korvaan”, josta ne muka vieläkin kirkkailla ilmoilla näkyvät. Tästä kupariporttitarinasta, johon kansan mielikuvitus on sijoittanut tuollaisen pienen rikkauden vivahduksen, on mielestäni säilynyt muistitieto siitä, että Kantti on ollut linnoitus, jonka porttien tuoma ”turva” oli sen ajan ihmisille kaikkea muuta kuin haluttu.

Sotaisia muistoja Kantista

Sotaisia muistoja  Kanttiin liittyy enemmänkin. Ei ole tosin tiedossa, sattuiko isonvihan aikana mm. 1700 – 1721 taisteluita Kantin tienoilla, mutta sotaväen marssimisia ohitseen se silloinkin näki, se lienee varma.

Viimeinen sotainen muisto Kantilla on 1808 – 1809 vuoden sodasta ja sai se silloin olla linnoituksena sanan oikeassa merkityksessä.

Elokuun 10 p:nä 1808 oli ollut Kauhajoen taistelu.  v. Döbeln johti siinä taistelua venäläistä kenraali Shepelevin komennossa olevaa armeijaa vastaan. Suomalaiset voittivat pakottaen venäläiset perääntymään toisen joukon Läpväärttiin, toisen Nummijärvelle päin.  Kun takaa-ajava suomalainen joukko oli vielä saanut voiton Nummijärvelläkin (kylä Kauhajoella liki Karvian rajamaita Pohjankankaan laitamilla), niin venäläisten oli peräännyttävä etelään s.o. Kanttiin päin.

Kansantarina kertoo asian seuraavaan tapaan:

Karvialaiset olivat saaneet kuulla, että venäläinen kuormasto, vahtinaan joukko kasakoita, oli tulossa kangastietä Nummijärveltä matkalla etelään päin. Suomen armeijan voittokulku etelää kohti oli heitä siihen pakoittanut. Nyt oli Karvian ja Honkajoen miehiä ja mahdollisesti miehiä Isojoeltakin kerääntynyt Kanttiin ryöstääkseen kuormaston ja tehdäkseen muutenkin vastarintaa. Oikein olivat miehuullisesti varustautuneet. Miehillä oli aseina muutamia oivallisia lintupyssyjä, kirveitä, viikatteita ja keihäitä. Nämä viimeksimainitut olivat valmistetut siten, että keritsimen puolikas oli kiinnitetty seipään päähän ja ase oli valmis – niin että tuleppas kasakka piikkeinesi! ”Strateegisia” suhteita eivät miehemme myös unohtaneet. Karvianjoen sillasta, jonka yli venäläisen kuormaston ja sotilasten tuli kulkea, otettiin muutamia kansipuita pois ja Suomijoen Kässy erään toisen miehen kera lähetettiin ratsain Kauhaalle ottamaan selkoa vihollisen liikkeistä. Mutta huonosti onnistuivat Kässyn ja hänen seuralaisensa puuhat. Kun kasakat ilmestyivät näkösälle, lähti karvialaisten ”etuvartio” liikkeelle minkä kavioista lähti viedäkseen sanan Kanttiin. Mutta silloin kasakatkin huomasivat heidät ja pian nopsat arovarsat pakenijat saavuttivatkin ja Kässyn tovereineen oli hypättävä pois ratsailta, hevoset päästettiin valloilleen, ja miehet juoksujalassa kankaan laidassa olevalle vetelälle suolle, jossa kasakkain täytyi myös laskea ratsailta, eivätkä sitten enää voineet miehiämme saavuttaa. Muutamia kertoja osumatta ammuttuaan he poistuivat Kanttiin päin. Sentähden Kässy hiipi kotiinsa Suomijoelle, eikä kasakoille sillä kertaa enää näyttäytynyt.

Karvialaisten ”armeija” oli uskottavasti silläaikaa muokannut pattereita Kantin puoleiselle joen hiekkarannalle ollakseen varustettu venäläisten tullessa. Oli elokuun 12 tai 13 p. 1808, sellainen syyskesän herttainen poutapäivä. Ei ollut niinollen ihme, että siinä työskennellessä oli mahtavanlaisesti hikoillut. Yksi ja toinen ”esikunnasta” oli ihossaan tuntenut kiusallista kutkutusta, jota oli kynsin raapasemallakin koettanut poistaa, mutta ei se vaan ottanut tauotakseen. Odotellessa, työn valmistuttua, oli senvuoksi Kantin sauna lämmitetty tavallista kuumemmaksi ja miehistö oli lähtenyt – kylpemään. Siinä saunan seinää vasten olivat pystyssä pyssyt, keritsinkeihäät ja muut aseet, silläaikaa kun saunasta kuului vihainen kiukaan sihinä, tasainen vihtojen läiskinä ja ähkimistä. Suloinen saunatunnelma ympäröi äsken sotaisissa askareissa teuhanneita miehiä. Valtoinaan siinä kylyksiä pitkin hiki virtaili, vihdoilla hieroskeltiin leveitä rintoja, voimakkaita käsivarsia ja ikään kuin loppulauseeksi otettiin tuima säärilöyly. Mutta – parhaaseen löylyyn yks kaks saa kasakka kuokkavierahaks. Sillä aikaa kun Kantin puolustajat perusteellisesti kylpivät, oli tullut muutamia kasakoita tarkastelumatkalle Kanttiin. Rikottu sillankansi ei heitä ollenkaan estänyt tulemasta. Toisten hevoset olivat hyppineet rikottujen kohtien yli, toiset olivat tulleet ansaita myöten ja uimallakin oli helppo ollut yli päästä noin 6 – 7 syltä leveän joen. Tieto vihollisen saapumisesta rikkoi kokonaan saunarauhan Kantissa. Hätäisesti pukeuduttuaan saunailijat tarrasivat aseihinsa ja punoittavin, kiiltävin kasvoin tappeluun. Eihän se siinä taistelu joen rannalla pitkäksi muodostunutkaan, kun vihollisen jälkijoukko oli ehtinyt perille. Kasakkain ammunta ja pelottavat keihäät tekivät vastarinnasta pian lopun. Vetrein jäsenin luikkivat Kantin puolustajat pakosalle kätkien yhden kuolleistaan Kantin (toisen tarinan mukaan Peltolan) riiheen, josta kasakat Niinisaloon kuormastonsa kuljetettuaan ja Kanttiin palattuaan tutkintoja pitämään eivät sitä löytäneet. Se seikka säästi Karvian kasakkain kostolta.

Siihen tapaan kansantarina. Samoin on asian kertonut Suomijoen Kässy rovasti R J Juseliukselle, joka sen on merkinnyt muistiin. Kässy-Tuomo Suomijoki  eli lopun ikäänsä Parkanossa, jossa aikoinaan omisti Alalaadun (Alasen) talon.

Muistona taistelusta oli Kantin luona joen rannalla muutama vuosikymmen sitten vanha huone, jonka seinissä sanottiin olleen kiväärin- ja pyssynkuulain jälkiä.

Kantti pappilana

Miekka ja risti, nuo erottamattomat kulttuurin tienraivaajat, kuuluvat molemmat Kantinkin historiaan. Kun Kantin merkitys linnoituksena alkoi vähetä ja majuri Svinjhufvudin komento loppui jo 1636, muutti tänne nyt hengellinen hallitus. Vuonna 1656 asetettiin näet Kanttiin Ikaalisten pitäjänapulainen Thomas Josefinpoika Wagnerus ja toimitti hän täällä papillisia tehtäviä aina v:teen 1675, jolloin muutti Ikaalisten kappalaiseksi ja kuoli v. 1679.

Hänen jälkeensä tuli Kanttiin asumaan pitäjänapulainen Mathias Sorraeus (Soraeus) v. 1675 toimien pappina täällä vuoteen 1692, johon Kantin pappila-arvo päättyykin, sillä seuraava pitäjänapulainen Johan Favorinus 1691 – 1702 asui jo Ikaalisissa. Mathias Sorraeus muutti Kurikkaan, jonka ensimmäinen kappalainen hän oli.

Mitä tehtävää mahtoi pappilalla täällä olla?

Kuten edellä on mainittu oli Karviassa v. 1656 Kanttia lukuunottamatta vasta yksi talo, Karvia, eikä kiinteä asutus nopeasti edistynytkään. Niinpä esim. 1700 vuoden "Diverse  Jordebok” tietää edellisten lisäksi täällä olevan ainoastaan kolme taloa Osaran, Tuokkolan ja Kilvakkalan akumenttitiloina, mutta siinäpä se sitten olikin Karvian kiinteä asutus, jonka vuoksi ei täällä pappia kaivattu.

Sentähden saattaa otaksua, jopa varmana pitää, että näillä avarilla sydänmailla oli 1600 luvun loppupuolella vilkas tilapäinen asutus. Hämeenkyröstä ja Ikaalisista päin saapui jo aikaisin keväällä kangasta myöten miehiä ja miks’eipä naisiakin, kalastamaan näiden erämaiden lukuisista järvistä ja joista ja metsästämään sen avarista ”oravimaista”. Kun sitten syksyn kylmät hyytivät kalavedet, lähtivät useimmat rintamailla oleviin koteihin, palatakseen lumikelillä hiihtäen tai ahkiota vetäen, tai ehkäpä hevosella, noutamaan kala-aittojensa kesällä kuivatut kapahauet ja muunkin saaliin. Toiset saattoivat jäädä talveksikin erämaihin eränkäyntiin ja riista-aittoja vartioimaan, kalasaunojen asukkaiksi, ollakseen taas seuraavana keväänä valmiina eränetsintään toisten palatessa kalajärville.

Että muuten Hämeenkyrön miehet omistivat myöhemmilläkin ajoilla täällä maita, siitä on todistuksena mm. muutamat paikannimet kuten Undila, Käkelä, Mattila jne. mutta siitä asiaan tällä erää kuulumattomina ei enempää.

Luonnollisesti Honkajoen, Parkanon ja Kankaanpään puolelle oli samaten tilapäistä asutusta levinnyt ja kun Kantti oli niihin aikoihin näiden sydänmaiden keskus, on hyvin ymmärrettävää että pappi asettui juuri tänne eränkävijöiden sielunhoidosta huolehtimaan.

Miksikä sitten erämaasaarnat loppuivat ja pitäjän apulainen taas (1692) asettui Ikaalisiin? Vaikea lienee tähän täysin tyydyttävää vastausta antaa. Ehkäpä taloudellisissa oloissa tapahtui muutos, joka aiheutti papin asuntopaikan muuton. En ole voinut asiakirjoista asiaa lähemmin tarkastaa, mutta otaksua voinee, että maanviljelys joko kaski- tai peltoviljelyksen muodossa voitti alaa Hämeenkyrössä ja Ikaalisissa ja tarvittiin työvoimat siihen määrin kotosalla, että eränkäyntiin yhä harvemmin ehtivät lähteä, josta taas seurasi että pappia erämaissa tarvittiin verrattain vähän. Se lienee ollut syynä, että Kyrö-Skantz menetti papillisen asujansa.

Miten näille tienoin sitte myöhemmin seurakunta-olot ja kiinteä asutus järjestyivät, ei kuulu tämän kirjoituksen piiriin.

Kankaanpääläiset kertovat paljon kaskuja rohkeasta papistaan Isak Efrain Hällstenistä, joka 1824 oli tullut Kankaanpään kappalaiseksi. Yksi tällainen tarina liittyy Kanttiinkin.

Kantissa oli yksi kamari, jossa toisinaan yö-aikana ”kummitteli”. Lukusijamatkoillaanko vai muillako asioilla liikkuen oli pappi Hällsten yöpynyt Kanttiin ja sijoitettu makuulle tuohon epäilyttävään kamariin. Uskalias Hällsten nukkui makeasti, mutta sattui yöllä heräämään ja huomasi kamarinsa valaistuksi. Pöydän vieressä istui vanhanaikaisesti puettu kookas herra selaillen isoa kirjaansa ja kaksi kynttilää paloi hänen edessään. Kuka sinä olet? oli kummitus tuimasti kysynyt Hällsteniltä. Mutta silloin nousi Hällsten ja korkeimman nimessä manasi ”herran” menemään, eikä koskaan palaamaan. Siitä lähtien ei se olekaan enää näyttäytynyt.

Kanttiin kuuluneet maa-alueet

Mielenkiintoista olisi vielä tarkastaa, kuinka laajoja alueita Kantti laajimmillaan ollen hallitsi. Kysymyksen selvittely veisi kuitenkin liian pitkälle. Tyydyn siitä vaan mainitsemaan muutamia tärkeimpiä seikkoja. Ei liene liikaa, jos otaksutaan, että Kanttiin aikoinaan kuului koko eteläinen Karvia, Ison Karvian omistaessa sen pohjoisosat. Kutkapa näitä erämaita muutkaan olisivat omistaneet, kun mailla ei mitään viljelysarvoa ollut ja metsilläkin vaan sikäli, miten riistarikkaita olivat. Kantille tietääkseni kuului 1705 tienoilla vähän aikaa Niinisalo. Kun näiden talojen välillä ei asutusta ollut, omisti Kantti koko kankaan noin 25 km laajuudelta eteläänpäin. V. 1705 tienoilla kuuluu Honkajoelta nykyiset Kampikosken (toisen tiedon mukaan Kantinkosken) ja Paholuoman talot torppina ”Kyrö-Skantzille” ja kun ei tälläkään välillä ollut kiinteätä asutusta, niin näyttäisivät Kantin maat länteenkin päin ulottuneen ehkä noin 25 km etäisyydelle. Idästäpäin oli kiinteä asutus Parkanosta lähimpänä, mutta sinnepäin Kantin maitten raja lienee vielä epämääräisempi. Jokatapauksessa olivat Kantin alueet niin laajat, että ne nykyisen arvon mukaan kohoisivat melkoisiin summiin.

Monta kenties tärkeääkin seikkaa Kantista on vielä jäänyt selvittämättä, kuten esim. kutka sitä ovat aikoinaan omistaneet ym. Mutta yllä esitetyn perusteellakin lukija jo varmaan myöntää, että Kantti, muinainen Kyrö-Skantz on Pohjois-Satakunnan muistorikkaimpia taloja, joka pitkän olemassaolonsa aikana on saanut monia vaihtelevia vaiheita kokea.

Lähdekirjoina käytetty:

Valtionarkiston  Maakirjoja. Yrjö Koskinen: Suomen kansan historia. Hugo Shulman: Taistelu Suomesta 1808 – 1809. D Blomstedt: Kapina Kauhajoella. Wilh. Karlsson: Pitäjän kertomuksia, Entinen Ikaalinen. Väinö Voionmaa: Erämiehet.

Julkaistu 1.9.1915, Satakunnan Sanomain Juttu-Tupa nro 9.