Halki Pohjois-Satakunnan itäosien kulkee melkein yhtäjaksoisena noin 5 ja puoli peninkulman pituisena vyönä valtava kangasmaa. Milloin esiintyy se melkein tasaisena uhkeata männikköä kasvavana hiekkanummena, milloin taas koko ympäristöä vallitsevina korkeina harjuina, joiden laelta avautuu mitä suurenmoisin näköala yli Pohjois-Satakunnan metsäisten sydänmaitten. Tämän kangasjakson itäinen pää sattuu Hämeenkyrön koilliskolkassa sijaitsevan Lavajärven länsipuolella; siitä jatkuu se aluksi melkein suoraan länttä kohti, sittemmin enemmän länsiluoteeseen kääntyen, koskettaen Viljakkalan, Hämeenkyrön, Ikaalisten, Jämijärven ja Kankaanpään pitäjiä päättyen viimemainitun kirkkoa. Noin 5-6 km Kankaanpään kirkolta itään näyttää kangas kuitenkin tekevän jyrkän, melkein suorakulmaisen polven pohjoiseen päin. Siinä kohdassa liittyy nimittäin tähän kangas- ja harjujakso, joka alkaa Etelä-.Pohjanmaalta Kauhajoen pitäjästä kulkee melkein suoraan etelää kohti. Nämät kaksi kangasta ovat niin läheisessä yhteydessä keskenään, ettei voi huomata missä toinen päättyy ja toinen alkaa. Paikkakunnan asukkaat pitävätkin niitä aivan yhteenkuuluvina ja käyttävät usein molemmille osille yhteistä nimitystä Pohjankangas. Kankaanpäässä tosin, missä nämä molemmat kankaat sattuvat yhteen, tehdään erotus niiden välillä siten, että Pohjankankaan nimi rajoitetaan kuuluvaksi ainoastaan Kankaanpään - Kauhajoen väliselle osalle, kun taas Kankaanpäästä itään päin suuntautuvaa osaa nimitetään Hämeenkankaaksi. Tällainen nimitysten käyttö näyttää kirjallisuudessakin yhä enemmän vakiintuvan. Kankaanpäästä itään olevilla paikkakunnilla on nimitys Hämeenkangas melkein tuntematon ja sen sijasta esiintyy Pohjankangas. Esimerkkinä siitä miten epävarmoja nämä nimitykset ovat, olkoon mainittu että Maanmittauksen Ylihallituksen yleiskartassa on Pohjankankaaksi merkitty Kankaanpään, Parkanon ja Karvian pitäjien rajamailla oleva metsäalue, joka muodostaa vedenjakajan Karvianjoen ja Kyrösjärven vesistöjen välille, kulkien siis lännestä itään melkein kohtisuoraan Kauhajoen - Kankaanpään välistä kangasjaksoa päin. Koska kuitenkin on monessa suhteessa tärkeätä tehdä selvä ero näiden kahden erisuuntaisen kangasjakson välillä, lienee sopivinta rajoittaa Pohjankankaan nimitys kuuluvaksi yksinomaan Kauhajoen - Kankaanpään väliselle kangas –ja harjujonolle ja nimittää itäistä, Kankaanpään- Lavajärven välistä osaa Hämeenkankaaksi.

Hämeenkangas ja Pohjankangas erottavat sisäpuolelleen alueen, joka maantieteellisesti katsottuna sekä maisemamuotojensa puolesta jossain määrin eroaa tämän hiekkavallin etelä –ja länsipuolella olevasta. Monilukuiset, pitkät ja kapeat hiekkaharjut kulkevat tämän ehkä Satakunnan järvirikkaimman alueen halki melkein suoraan pohjoisesta etelään, Hämeenkankaan eteläpuolella taas ei harjuja tavata läheskään yhtä runsaasti, ja nekin harvat, mitkä siellä ovat, kulkevat pääasiallisesti luoteesta kaakkoon. Koillis-Satakunnan monet järvet laskevat joko Karvianjokea pitkin poikki Pohjankankaan länteen päin tai kokoontuvat ne suurimmaksi osaksi ensin laajaan Kyrösjärveen, ja siitä sitten, katkaistuaan Kyröskoskessa Hämeenkankaan, etelään päin Kokemäenjoen vesistöön. Täällä tapaamme monessa paikassa sydänmaan luonnon kaikessa suurenmoisuudessaan: peninkulmien laajuisia muhkeita metsiä tai harvaa männikköä kasvavia rahkasoita. Järvien ympäristöt on viljelys ottanut haltuunsa, ja varsinkin Kyrösjärven ja Jämijärven rantamilla näkee monessa paikassa vankkoja taloja ja kyliä viljapeltojensa ympäröiminä.

Jos Kankaanpään kirkolta lähdemme kulkemaan itään päin vanhaa, nyt jo osittain hylättyä Kyröskoskelle vievää maantietä pitkin, joudumme melkein heti Hämeenkankaan länsipäähän. Tämä tie kulkee näet melkein koko matkan pitkin Hämeenkangasta, pääasiallisesti sen etelärinteellä. Kankaan läntisimmän osan muodostaa kapea, metsäinen, loivarinteinen hiekka – ja vierinkiviharjanne, joka ei sanottavastikaan kohoa ympäristöään korkeammalle. Noin 7 km päässä Kankaanpään kirkolta yhtyy tähän tiehen toinen, joka tulee pohjoisesta päin Pohjankankaalta, tässä kohdassa yhtyvät molemmat kankaat ilman mitään näkyvää rajaa toisiinsa. Jos kuljemme tällä kohdalla Hämeenkankaan pohjoisrinnettä länteen päin, joudimme aivan huomaamatta Pohjankankaan alueelle. Tässä molempien kankaitten muodostamassa kulmauksessa on suuri Vihuneva niminen suomaa: muuten tavataan melkein kaikkialla sekä Hämeen – että Pohjankankaan reunoilla rahkasoita, jotka usein ovat kasvaneet kauas kankaan hiekkakerrosten päälle. Eteläpuolella Hämeenkangas Vihunevan kohdalla on lähellä tietä rehevän kasvullisuuden verhoama notko, oikea keidas erämaassa, jonka pohjalta kumpuaa Kuninkaanlähteen kristallikirkas vesi useasta "silmästä". Nimensä on lähde saanut siitä, että kerrotaan kuningas Adolf Fredrikin matkallaan Suomessa käyneen näillä seuduilla ja pysähtyneen lähteen äärelle ruokailemaan. Tämän lähteen vesimäärä on niin runsas, että siitä lähtevä puro käyttää useampia myllyjä.

Pääasillisesti samanlaisena kapeahkona, loivarinteisenä harjanteena jatkuu Hämeenkangas täältä itään päin vielä useita kilometrejä. Alempana reunustaa kangasta melkein tasainen hiekkakenttä ja rahkasuot ; rinteet ovat kivikkoisia. Yhdenjaksoisina, milloin pitempinä, milloin lyhempinä vöinä kulkee vierinkivijonoja melkein joka paikassa kankaan reunoilla ja laella. Näitä on usein pidetty muinaisen merenrannan merkkeinä. jääkaudenjälkeisellä ajalla on näet merenpinta ollut paljon nykyistä korkeammalla, ja silloin otaksutaan aaltojen huuhtoneen pois irtonaisen hiekan rannalta ja kasanneen kivet yhdenjaksoisiksi valleiksi. Noin 3-4 km Kuninkaanlähteeltä itään pistää kankaasta keskellä maantietä esiin kiinteätä kalliotakin, mikä muuten on jokseenkin harvinaisia Hämeenkankaan alueella. Tämä paikka onkin sen johdosta saanut nimekseeen "Kalliainen".

Kankaanpään ja Jämijärven pitäjäin rajan vaiheilla tulee Hämeenkangas hyvin leveäksi, 3-4 km leveimmältä paikalta: varsinkin ovat alemmat hiekkakentät täällä paljon leveämpiä kuin muualla. Eteläpuolella on hiekkakenttä toisin parinkin km levyinen. Sen valtavuus esiintyy vielä selvemmin sen takia, että ankara metsäpalo v .1914 parikin kertaa raivosi näillä seuduilla hävittäen kaiken kasvullisuuden usean neliö km alalta. Maisema tekee tällä kohdalla perin lohduttoman vaikutuksen: silmänkantamiin leviää paljas, nokinen hiekkaerämaa, missä siellä täällä törröttää joku hiiltynyt puunrunko; hietikko ei ole kuitenkaan aivan tasaista, vaan täynnä pienehköjä, pitkäveteisiä, 5-8m korkuisiakin hiekkakinoksia. Ne ovat luultavasti peräisin jo hyvin vanhoilta ajoilta, aivan heti jääkauden jälkeisiltä; niin pian kuin meri oli jättänyt nämä seudut kuiville, alkoivat tuulet tuprutella täällä olevia hiekkajoukkoja siirrellen niitä j kasaten ne aaltomaisiksi kummuiksi. Aikoinaan on tässä ollut yksi Sisä-Suomen huomattavimmista lentohiekkakentistä. Täälläkin pilkistää hiekan alta kiinteä kallio maantien pohjoispuolella lähellä Sormenpelto nimistä torppaa, joka ikään kuin ihmeen kautta on säilynyt kulovalkean hävitykseltä.

Keskellä tätä hiekka-aavikkoa noin 1ja puoli km maantien pohjoispuolella kohoaa kuin saarena mahtava Soinin harju, joka on säästynyt viimeisiltä metsänpaloilta, mutta aikaisemmin useat kerrat kärsinyt niin että metsää ei länsipäässä kasva ensinkään, ainoastaan joku harva yksinäinen puu; itäpää sen sijaan on nykyäänkin metsän peittämä. Soininharju on noin 4km pituinen ulottuen itään päin Ikaalisten puolelle lähelle Jyllinjokea. Sen tasainen päällystä on toisin paikoin yli puolen km levyinen. Länsipää on kapea, kiilamainen, melkein kuin kumolleen kaadetun jättiläisveneen keila, sekä sangen kivinen, samoin kuin koko etelärinnekin, muistuttaen huonosti kivettyä pikkukaupungin katua. Etelärinne on länsiosassa hyvin jyrkkä, mutta tulee itään päin mentäessä yhä loivemmaksi; siellä näet ei enään esiinny niin runsaasti kiviä, vaan melkein pelkkää hiekkaa, joka muodostaa harjun juurelle jonkunlaisen suuren vallin tai penkereen. Jos nousemme eteläiseltä hiekkakentältä n. 30m korkeata jyrkännettä myöten harjun päälle, avautuu eteemme mitä suurenmoisin näköala: pohjoisessa Jämijärvi sitä ympäröivine kylineen ja taloineen, kaakossa runsaan peninkulman päässä näkyy Hämeenkankaan korkein harjanne. Vatulanharju, kohoavan huomattavasti ympyröivää metsää korkeammalle, etelässä paljas hiekkaerämaa ja sen takana, niin kauas kuin silmä kantaa, joiden keskellä siellä täällä vilkkuu joku pieni yksinäinen järvi. Soininharjun korkein kohta on n.83m, Jämijärven pintaa ylempänä, joten sen korkeus ympäristöön verrattuna on sangen huomattava; meren pinnasta laskettuna on sen korkeus lähes 185 m. Pohjoiseen päin laskeutuu harju ensin vähän loivempana rinteenä 100-200 m levyiselle, hiukan pohjoiseen viettävälle penkereelle, joka ulottuu pitkin koko harjun pohjoissivun mitan ja vielä kauas sen länsipään ohitsekin. Tämän penkereen reuna on 157-158 m merenpintaa ylempänä, ja siitä laskeudutaan n.10 m korkuista jyrkännettä myöten alemmalle hiekkatasangolle, joka tällä puolen harjua leviää melkein samanlaisena kuin eteläpuolellakin, ainoastaan jonkun verran kapeampana. Hiekkakummutkaan eivät ole täällä niin suuria kuin toisella puolen.

Pitkin Soininharjun päällystää ja pohjoisrinnettä on suuri joukko isoja, kymmenien metrien levyisiä, suppilomaisia syvennyksiä n.s. harjukuoppia.

Alemmaksi mentäessä alkaa hiekan päällä vähitellen esiintyä kosteata rahkasammalta, muuttuen maanpinta pian erinomaisen vesiperäiseksi suoksi l. "hohkaksi". Tämän paikan vesirikkaus ilmenee vielä niissä lukuisissa lähteissä, joita tavataan pitkin Hämeenkankaan reunaa Jämijärven eteläpuolella. Huomattavin on nk. Kylmänmyllynlähde l. Uhrilähde aivan lähellä Jämijärven rantaa, se on ehkä vielä suurempi kuin Kuninkaanlähde Kankaanpäässä, ja on tullut kuuluisaksi etenkin sen kautta, että sen vedellä on uskottu olevan parantava vaikutus moniin tauteihin esim. silmätauteihin. Aikojen kuluessa on siellä käynyt paljon kansaa, vieläpä kuuleman mukaan aivan äskeisinäkin vuosina etsimässä parannusta ja uhraten rahoja: siitä nimi Uhrilähde.

Itäpäässä, Ikaalisten pitäjän puolella, laskeutuu Soininharju taas hiekkakankaan tasalle. Pohjoiseen päin on hiekkakenttä täällä laajempi kuin länsiosassa ulottuen Tervalahden kohdalla alaspäin aina Jänijärven pintaan asti ja senkin alapuolelle sekä Jämijärvestä lähtevään Jyllinjokeen. Eteläpuolella koskettaa kankaan reunaa n.s. Vesisuo, lammen kaltainen alavampi kohta suossa, joka varsinkin keväisin laajenee tavattomasti näyttäen silloin suurelta järveltä. Vähän matkaa Soininharjusta itään katkeaa kangas muuttuen matalaksi moreenisoramaaksi, missä metsien keskellä aukeavat Nurmikoski nimisten talojen viljelysmaat.

Parin kilometrin päässä Varpee nimisen talon kohdalta alkaa kangas uudelleen jatkuen melkein samaan suuntaan, kuitenkin aluksi hiukan enemmän suunnassa luoteesta kaakkoon. Tämä osa kangasta on jonkun verran kapeampaa kuin edellinen, varsinkaan eivät kangasta reunustavat hiekkakentät ole läheskään niin valtavia kuin Jämijärvellä.

Vatulan kylän kohdalla Ikaalisissa kohoaa kankaalla mahtava jyrkkärinteinen Vatulanharju, ympäristöönsä verrattuna koko joukon korkeampi kuin Soininharju. Nämä molemmat harjut ovat muodoltaan pääasiassa samanlaisia. Vatulanharjussakin kohoaa eteläinen rinne jyrkkänä ja kivisenä n.35 m korkuisena alemmalta hiekkatasangolta. Harjun päällystä on melkein tasainen, keskimäärin 181 metriä merenpintaa ylempänä; pienehkö sorakumpu kohoaa lähes 188 m merenpinnan ja n.104,5 m Kyrösjärven pinnan yläpuolelle. Vatulanharjun pohjoisrinne ei ole yhtä säännöllinen kuin Soininharju; täällä on useita kapeampia penkereitä toinen toistaan ylempänä. Penkereitten reunoissa on tavallisesti paljon kiviä, joukossa suuriakin, mutta kivikkoja esiintyy parissa paikassa ilman, että mitään pengermuodostustakaan olisi huomattavissa. Muutamat näistä pengereistä jatkuvat koko harjun mitan, toiset taas ovat paljon lyhyempiä. Harjun länsipää on kapea ja kivinen, aivan samoin kuin Soininharjussakin, mutta itäpää on hyvin leveä, laskeutuen verrattain jyrkästi n. 20m alempana leviävälle tasangolle. Tämä tasanko kuuluu kuitenkin varsinaiseen harjuun, sillä eteläpuolella erottaa sen muusta kankaasta toistakymmentä metriä korkea, kivinen rinne, joka on suoranaista jatkoa Vatulanharjun etelärinteelle. Keskiosa tasankoa on lähes 160 m merenpinnan yläpuolella, mutta reunat ovat hiukan alempana: suurin piirtein katsottuna on se kuitenkin aivan tasaista, tarjoten eriomaisen aseman sinne aikoinaan tehdyille reservikomppanian ampumaradalle ja harjoituskentälle. Koilliseen päin viettää tasanko hyvin hitaasti ja hiekkamaa ulottuu tällä suunnalla aina Kyrösjärveen saakka, kaakkoon päin jatkuu se samanlaisena parisen kilometriä sulautuen lopulta muuhun kankaaseen. Vatulanharjussakin on pohjoisrinteillä useita syviä harjukuoppia.

Seuratessamme vanhaa maantietä, joka kulkee Vatulanharjun kohdalta alhaalla hiekkakentällä, mutta harjun korkeimman osan loputtua nousee itäiselle ylätasangolle, kohtaa meitä pian taas monen neliökilometrin laajuinen alue, jolta kulovalkea useita vuosia sitten on hävittänyt metsän aivan tyystin. Kangas on tällä kohtaa hyvin leveätä ja melkein tasaista; vähitellen saa se sellaisen muodon, joka näkyy olevan yleistä Hämeenkankaalle kaikkialla, missä ei erikoista harjua ole syntynyt: pohjoisrinne hiukan jyrkempi ja kivisempi, etelään päin loivasti viettävää. Noin 3 km Vatulanharjulta kaakkoon kohoaa kankaalta pienoinen harju ns. Ulvaanharju, joka muotonsa puolesta on aivan samanlainen kuin Hämeenkankaan muutkin harjut, ainoastaan kaikin puolin paljon pienempi. Kun se lisäksi on palanut aivan paljaaksi, saa siitä yhdellä silmäyksellä oivallisen kuvan tällaisten harjujen yleispiirteistä.  Ulvaanharjun korkeampi luoteispää on erillään muusta harjanteesta, joka kapeana, lounaispuolelta kivisempänä vallina jatkuu kaakkoonpäin vähän toista kilometriä: kaakkoispäässä käy tämä valli yhä matalammaksi ja kivisemmäksi, paikoin pelkäksi kiviröykkiöksi ja sulaa vähitellen muuhun kankaaseen. Ulvaanharjun pohjoispuolella on samanlaisia kivikkoreunaisia penkereitä kuin Vatulanharjussakin.

Hämeenkankaan suunta alkaa Ulvaanharjun itäpuolella muuttua yhä lähemmin lännestä itään kulkevaksi. Vatulan ja Järvenkylän välinen osa Hämeenkangasta on ehkä kaikkein yksitoikkoisin; kilometreittäin riittää maantien vieressä samaa kuivaa, melkein tasaista hietikkoa, jota ainoastaan niukka jäkälä ja kanervakasvullisuus verhoaa; metsät ovat monien kulovalkeitten hävittämät ja uuden kasvu on vasta aivan vähäisellä alulla. Pitkin kankaan päällystää, usein eteläisellä sivulla kaukanakin korkeimmalta paikalta, kulkee pitkiä jonoja suuria pyöreitä kiviä. Nämäkään kivikot eivät ole aivan yhtäjaksoisia, vaan katkeavat monessa kohdassa esiintyen muutaman sadan metrin pituisina pätkinä. Lähestyessämme Järvenkylää Hämeenkyrössä tulee paremmin säilynyttä. Järvenkylässä on kankaan pohjoispuolella useita pieniä järviä, jotka laskevat vetensä hiukan suurempaan Järvenkylänjärveen, joka sijaitsee melkein keskellä kangasta jyrkästi katkaisten lännestä tulevan harjanteen. Järven pohjoisrantaa reunustavat korkeat moreenisorakummut, mutta itäpuolella, tämän Kyrösjärven välisellä kannaksella, alkavat harjumuodostukset taas esiintyä. Siellä kohoaa verrattain korkeana yksinäisenä kukkulana Mannamäki, jonka pohjoisrinne varsinkin on sangen jyrkkä ja kivikkoinen. Kukkulan lakea ympäröi melkein rengasmainen vierinkivien muodostama valli.

Syvä vesiperäinen notko erottaa Mannamäen Koskenharjusta. Tohtori Herlin pitää mahdollisena, että Kyrösjärven vedet olisivat joskus tätä tietä virranneet Järvenkylän järveen ja siitä edelleen etelään päin. Koskiharju kulkee pitkin Kyrösjärven eteläistä rantaa lähes parin kilometrin matkan, kunnes Kyröskoski sen katkaisee. Kyröskosken 20m korkea vesiputous on Pohjois-Satakunnan komeimpia nähtävyyksiä, vaikka nopeasti edistyvä teollisuus onkin riistänyt siltä paljon sen alkuperäistä luonnonkauneutta. Harjun jyrkillä rinteillä kiipeilee yhä tihenevä asutus vuosi vuodelta korkeammalle. Kyröskosken länsipuoleisessa rantatörmässä on harjun sisärakenne paljastunut, ja siinä on vieläkin huomattavissa selvä kerroksellisuus, vaikka sateet aikain kuluessa ovatkin tehneet sen epäselvemmäksi. Koskessa on myös näkyvissä harjun perustana kiinteä kallio, jota Hämeenkankaan keskimmäisessä jaksossa ei muualla ole havaittavissa.

Heti Kyröskosken itäpuolella jatkuu kangas taas yhtäjaksoisena, paikoin leveämpänä paikoin kapeampana, yleensä kuitenkin huomattavasti kapeampana kuin edelliset jaksot, koska reunustavia hiekkakenttiä ei kaikin paikoin ole ensinkään, pitkin Viljakkalan ja Hämeenkyrön rajamaita päättyen Hämeenkyrössä Lavajärven länsipuolelle n.10 km Kyröskoskelta itään. Vielä kerran saavuttaa Hämeenkangas huomattavan korkeuden kohoten Lintuharjussa n. 168,5 merenpintaa ylemmäksi. Tämäkin harju on pääpiirteissään samanlainen kuin edelliset. Etelärinne on verrattain jyrkkä ja kivinen, päällystänä parin sadan metrin levyinen tasanko harjukuoppineen ja pohjoisrinteellä kolme kapeata kivikkoreunaista toistaan seuraavaa pengertä, itään päin on Lintuharju jatkona matalampi, myöskin eteläreunassaan runsas kivinen harjanne - melkein samoin kuin Ulvaanharjullakin -, joka vähitellen sulautuu kankaaseen. Noin kaksi km päässä Lintuharjulta itään pistää kankaan laella esiin hiukan kiinteätä kalliota. Mitä lähemmäs Lavajärveä tullaan, sitä matalammaksi ja kivikkoisemmaksi kangas muuttuu hajoten lopulta uusiksi erillään oleviksi soramäiksi.

Hiekkaharjuja ja kankaita tavataan kaikkialla, missä muinoin on vallinnut jääkausi, sillä niiden syntyminen on hyvin läheisessä yhteydessä maajään kanssa. Harjujen rakenteessa on huomattavaa, että niissä on aineksina sekä hiekkaa että soraa, vieläpä verrattain suuriakin kiviä; soran osat ja kivet ovat pyöristyneitä ns. vierinkiviä. Nämä erilaiset ainekset ovat järjestyneet eri kerroksiin, niin että yhdessä on hienompaa hiekkaa, toisessa karkeampaa, toisissa taas vierinkivisoraa, jota myös voi olla hyvin erilaatuisina kerroksina, jossain kohdassa taas on kerros suuria vierinkiviä j. n. .e. Tällainen ainesten järjestyminen ja rakenne on harjulle ehdottomasti kuuluva ominaisuus, että niiden perusteella voidaan päättää harjun olemassaoloa siinäkin, missä ei maanpintamuodoista voi sitä varmuudella huomata. Hämeenkankaalla ei sisärakenne ole näkyvissä kuin aniharvassa paikassa, Kyröskosken rantatörmässä ja muutamissa sorakuopissa, joista on otettu aineksia maantietä varten tai muihin tarkoituksiin, mutta näissä kaikissa on huomattavissa selvä kerroksellisuus aineosien järjestymisessä.

Harjujen syntyä ja omituista rakennetta on koettu selittää monella tavalla. Tavallisesti otaksutaan että ne joet, jotka jäätikön sulaessa syntynyt vesi muodosti jäätikön pinnalle tai jotka välistä kaivoivat itselleen tunnelimaisia väyliä jäätikön sisään. kuljettivat mukanaan runsaasti hiekkaa ja kivilohkareita sorvaten viimemainitut pyöreiksi vierinkiviksi. Jokien suihin jäätikön reunalle kasaantuivat nämä ainekset suistomaaksi; kerroksellisuus suistomaan ainesten järjestymisessä on aiheutunut siitä että jään reunan edessä oli meri, johon sora ja hiekka laskeutuivat, ja se lajitteli erilaiset ainekset eri kerroksiin. kun sitten jään reuna ja sen mukana joen suu sulamisen eristyessä vetäytyi kauemmas taaksepäin, muodostui uutta suistomaata entisen jatkoksi, ja siten syntyivät ns. pitkittäisharjut, jotka kulkevat pääasiallisesti samaan suuntaan kuin jääkin liikkui. Milloin jään reuna kauan siis pysyi samalla kohdalla, muodostui näistä jäätikköjokien suistoista jään reunan eteen yhdenjaksoinen valli ns. poikkiharju, melkein kohtisuoraan pitkittäisharjuja vastaan; suurenmoinen poikkiharju on meidän maassamme esim. Salpausselkä ja sen pohjoinen rinnakkaisharju Sisempi Salpausselkä.

Hämeenkangasta on myöskin pidetty Salpausselkään verrattavana poikkiharjuna, joka osoittaa maajään eteläistä rajaa jonakin ajanjaksona jääkaudella.

Jään liikuntasuunnasta saamme tietoa tarkastelemalla niitä uurteita, joita se on piirtänyt kallioitten pintaan Hämeenkankaan pohjoispuolisella alueella voimme siten huomata, että jäällä on ollut kaksikin eri kulkusuuntaa, aikaisempi luoteesta kaakkoon ja myöhäisempi jotensakin pohjoisesta etelään. Täällä tavataan muutamissa suojaisissa paikoissa kallioissa luoteesta kaakkoon kulkevia uurteita, saman suuntaisia kuin muuallakin ympäristössä, mm. Hämenkankaan eteläpuolella. Se jääpeite, joka nämät jäljet on jättänyt, suli luultavasti pois niin pitkälle, että jään reuna oli kaukana nykyisen Hämeenkankaan pohjoispuolella. Mutta sitten alkoi joku kieleke jäätiköstä edetä taas kauemmas etelään päin liikkuen tällä kertaa hiukan toisessa suunnassa, nim. pohjoisesta etelään. Se kulutti pois suurimman osan edellisen jäätikön jättämistä uurteista ja piirsi niiden sijalle uudet pohjoisesta etelään kulkevat. tämän suuntaisia uurteita tavataan melkein kaikkialla Hämeenkankaan ja pohjankankaan rajoittamalla alueella, mutta ei ollenkaan sen ulkopuolella, täällä esiintyy myöskin esim. Jämijärvellä, Parkanossa ja Karviassa suuri joukko näiden uurteiden suuntaisia harjuja, joita siis voidaan pitää myöhemmän jäätikön aikana syntyneinä pitkittäisharjuina. Sitten kuin tämän jäätikön leviäminen oli saavuttanut suurimman laajuutensa, pysyi sen reuna pitkän aikaa samalla kohdalla, ja silloin syntyi sen edustalle suurenmoinen Salpausselän kaltainen reunaharju Hämeenkangas.