Kangastie lienee tuttu ainakin eteläisimmän Suupohjan eläjille sekä pohjoisen Satakunnan asukkaille, tämä ikivanha kanervaisten kangasselänteiden tie, mikä Pohjanmaan on entisaikaan vahvana valtaväylänä Hämeen seutuihin yhdistänyt. Vain entisaikaan. Sillä nyt on tie jo miltei tykkänään hylätty. Yksinään maatuneena, metsittyneenä se matkailee kankaiden männiköitä, joskus ojentuen suuren suonselän ylitse.

Liike on jo siirtynyt uusille suunnille, etsinyt itselleen uudet valtaväylät, rautatiet ja muut. Nyt vanhaa tietä liikkuvat vain joskus kyläin väliset lyhyen matkankulkijat, mutta ennen ovat sitä useasti etäistenkin seutujen matkamiehet vaeltaneet, toisinaan suuret sotajoukot mellastaen marssineet, jopa joskus kuningas kulkenut kaikessa komeudessaan.

»Sikain tieksi» on Kangastietä ennen nimitelty. Tarinan mukaan näet kaikkea tutkivat, kaikkeen nokkansa työntävät kärsäniekat juuri olivat tämän tien ensimmäisten pyykkien pystyttäjät. Olivat Ikaalisten Vehuvarpeen siat kerran kyllästyneet ainaisiin kotitanhuoihinsa ja lähteneet vapauttaan nauttimaan talontakaisille kumiseville kangasmaille. Keveästi käytävät kanervikkotantereet olivat heitä niin ihastuttaneet, jotta olivat lähteneet ottamaan selvää, miten etäälle tällaisia hauskoja kenttiä ulottuisi. Ja niin olivat mennä röhötelleet nummi nummelta, kangas kankaalta kymmenin virstoin, peninkulmin, kunnes viimein päätyivät Kauhajoelle Kokon talon kujasille. Takaa-ajajat olivat seuranneet karkulaisten jälkiä kankaalta toiselle ja tulleet myöskin Kokon kujalle ja vieneet heidät takaisin samoja teitä. Mutta siinä olikin huomattu karkulaisten kulkemat tienoot oivalliseksi tienpaikaksi sekä sitten tehty tie sikojen pyykittämää suuntaa myöten. Pyykkimestareille oli annettu kunnia - tie nimitettiin Sikain tieksi. Olipa Kokon talokin, mihin vehuvarpeelaiset olivat pohjaksuneet, saanut tapauksesta muistonsa, taloa näet on kunnioitettu aikoinaan »Sika-Kokon» nimellä.

Onpa tiellä kolmaskin nimi. Sitä on sanottu »Kurikkalaisten kirkkotieksi», koska muka tätä tietä Kurikan eläjät ennen olivat käyneet Karkun kirkossa - lähempänä kun ei ollut Herran temppeliä.

Havusen talon luota, neljä, viisi kilometriä Kauhajoen kirkolta Hyypän perälle vievältä tieltä, poikkeaa Kangastie itäkaakkoa kohden ja kohoaa heti metsäiselle nummelle. Tätä tiehaaran taloa, taipaleen alkukohdan asumusta, entistä majataloa, on vanhaan aikaan kylänkesken sanottu »Hämes-Havuuseksi», niiltä main kun pohjalaisten mielestä on jo »Hämes» alkanut ja talo ollut kuin »Hämehen kynnyksellä». Samoin kangas, joka tästä alkaa ja ulottuu aina Hämeenkyrön seuduille, tunnetaan pohjanpuolessa Hämehenkankahan yleisnimellä, mutta eteläpuolen asukkaat taas sanovat samaa kangasta Pohjankankaaksi. Kankaan eri osilla on taas omat nimensä.

Havusesta lähdettyä tullaan Nummikankaalle, joka ulottuu aina parisen peninkulmaa Nummijärven seutuville ja vielä siitä sivuitse. Nummikankaan selällä on isohko neva, jota sanotaan Perinkuulemanevaksi, sen laidassa kun on ennen ollut »virstantoloppa», mihin on päättynyt »perinkuulema» Havusesta. Kankaan keskimailla, missä haarautuu tie Ikkeläjärvenkylille, on ylänne, jota nimitetään Vöörinkankahaksi. Siinä sanotaan entisaikaan Vöyrin asukkailla, »vööriläisillä», olleen tieosansa, joten siis hekin ovat tätä tietä muinoin tarvinneet.

Tullaan Nummijärven rantamille, lasketellaan hiekkaista itärantaa lähelle järven eteläpäätä ja saavutaan Nummijärven eli »Nummen» taloon järven sileälle hiekkarannalle. Tänne luetaan Havusesta »seittemän pitkää virstaa» eli »ruottinvirstaa, joita menöö neljä peninkuulemahan». Talo on entisaikaan ollut tien toisena majatalona.

Nummijärven seutu on tunnettu Suomen sodan ajoilta. Talon lähellä pieni Nummijoki lähtee Nummijärvestä, ja tämän joen sillalla sekä rannoilla oli ollut ryssillä ja suomalaisilla kova yhteenotto. Olivat venäläiset tulleet etelästä ankaralla miesvoimalla ja Suomen miehet olleet joen takana ottamassa vastaan. Ja takaisin oli partanaamat ainakin sillä kertaa työnnetty. Joen seuduilla nähdään vielä vallien jäännöksiä ja tappelussa kaatuneitten sotilaiden hautoja, ja vielä muistavat muutamat seudun vanhukset kertoa isiltä kuulemiaan tarinoita sen ajan kamalista tapauksista.

Nummijärveltä jatkuu tie eteläsuuntaansa samaa kumisevaa kangasta myöten ja saapuu Karvialle Kantin taloon, joka on ollut kolmas Kangastien majapaikka. Kantin ja Nummen väliä sanotaan olevan kymmenen ruotsinvirstaa eli puolikolmatta peninkulmaa.

Nelisen kilometriä Nummijärveltä ajettuasi näet oikealla pienen pyöreän kummannäköisen umpilammen kuivalla kankaan selällä. Se on merkillinen Lapinkaivo, syvä loivapartahainen vesikuopanne, n. 150  - 200 metriä yli mitaten. Vettä siinä on pari kolme syltä, mutta veden alla pehmeä liejupohja, kuinka syvä lieneekään. Kaivo on vedenhaltian asunto ja sen sanotaan olevan pohjaton. On joskus koetettu sen syvyyttä mitata, mutta ei ole pohjaa tavattu. Jollekin mittaajalle haltia oli lammikosta huutanut: »Mene ja mittaa Nummen ja Kantin väli, niin saat tietää tämän syvyyden!»

Muistellaan, että tähän mutapohjaiseen lampeen venäläiset olisivat hätäpäissään työntäneet tykkinsä pelastaakseen ne joutumasta suomalaisten käsiin. Vielä muutamat tietävät, että syvyyteen olisi itse sotaherroja hevosineen, vaunuineen suomalaisten ahdistamana laskettanut ikiteilleen. On kyllä lampeen hukkuneita koetettu naarata, mutta niin on haltia ne ottanut, ettei ole mistään löytynyt. Salaperäisen mustana vain läikkyy lammen silmä.

Lappalaiset lienevät näilläkin kankailla muinaisaikaan liikkuneet jättäen ainakin nimiä muistokseen. Sillä paitsi vastamainittua lampea on näillä main muitakin »Lappi»-nimisiä paikkoja. Lähellä lampea kohoaa Kangastie laajalle aavalle harjulle, jota sanotaan Lapinharjuksi. Sen vierellä on synkkä Lapinkorpi, ja korven takana avautuu mahdottoman laaja Lapinneva, ja Nummijärveen laskee Lapinluoma.

Muuan seudun merkkipaikka on vielä Rukouskivi Nummikoskelle vievän tien vieressä. Merkillisen nimensä on kivi saanut näin: On lauantain ikäpuoli. Nummikosken kylän väki on kirkkomatkalla. Sattuu äkkiä, miten sattuukaan, tulemaan synkeä pimeys, joka verhoaa taivaan ja maan ja saattaa kirkkomiehet kauhistuneina odottamaan maailman loppua. He ovat juuri mainitun kiven luona ja siinä maailmanlopun tuskassaan lähettävät hartaat rukoukset korkeuteen. Rukous tuleekin kuulluksi, pimeys pian pakenee ja nummikoskelaiset pelastuvat. Mutta siitä alkaen on kiveä ruvettu sanomaan Rukouskiveksi.

Nummikangas päättyy Kauhanevaan, laajaan aukeaan suohon, jossa läikkyy useita suuria vesisilmänteitä ja suolampia. Nevan halki kulkevan tien kahden puolen kasvaa komeita vankkoja koivuja ihan pientareella, niin että tie on kuin mikähän kaupungin puistokäytävä eikä vain unohdettu Kangastie. Kauhanevalta noustaan Kirkkoharjulle, korkeahkolle kivikkomäelle, joka on Karvian kirkon kohdalla.

Tämän seudun Kangastie on miltei aivan käyttämätöntä. Paksuja petäjiä ja koivuja on kohonnut tien pientarille ja ojiin, jopa joskus entiseen raitioonkin. Ojat ovat kokonaan tukkeutuneet. Tien leveys on ollut noin viisi, kuusi metriä. Synkkään petäjikköön se toisinaan puskeutuu, joskus taas koukertelee alastoman harjun selkää, eksyttäviä syrjä- ja poikkiteitä saat tuon tuostakin tarkkailla, mutta jos pysyttäydyt vain tiellä, jonka sivuilla tuntuu entisten ojien kouruja, niin tuletpa sentään monen epäilyksen perästä suureen Kantin taloon, mikä äkkiä metsän aukeamasta komeana ilmestyy.

Kantti - on jo kaksikin sennimistä taloa - ei ole suinkaan eilispäivän aloitteita. Sanovat siinä eletyn jo yli kolmesataa vuotta. Kahdennentoista Kaarlen aikana siinä oli asunut sotaherra, talossa oli ollut sotaväen asevarasto, ja koko paikka oli varustettu pieneksi linnoitukseksi. Siitä oli talo saanut nimensä. Silloin oli kartano ollut lähempänä ohitse juoksevaa Karvianjokea kuin nykyjään, aivan joen itäisellä äyräällä. Luhti- ja tallirivin välissä oli ollut portti pihaan. Se oli suljettu niin mahtavilla kupariovilla, että niiden pauke, kun ne lyötiin kiinni, oli kuulunut Kankaanpään Niinisaloon saakka. Oli jokivarrella tien pohjoispuolella ollut talon vilja-aitta. Sama aitta on vielä pystyssä, vaikka toiseen kohtaan siirrettynä, ja sen etuseinässä nähdään vuosiluku 1710. Se on rakennettu siis juuri Isonvihan kauhujen edellä. Aitan etuseinä on kovin kuulanrei'illä koristeltu. Joko siihen ovat sotamiehet harjoittaneet maaliin ampumista taikka on se tositappelussa saanut osansa laukauksista, kuten kansa luulee. Sillä Isonvihan aikana oli venäläinen tätä tietä edennyt pohjoista kohden. Silloin, kun oli kuultu ryssän olevan tulossa, oli talon kupariportit upotettu jokeen, sillalta laskettu alas, »siinä kun on kovasti syvä paikka». Ja siellä ovat ne, komeat portit, vieläkin, ei ole etsimälläkään niitä löydetty.

Sitten taas 1808-1809 vuosien sodassa on talon luona tapeltu. Sanotaan sillan luona olleen yhteenoton ja pikku temmellyksiä siellä täällä. Olivatpa ryssät talossa - herrat itse herrastelleet asuintuvassa ja hevoset eteistuvassa - oleskelleet pitkät ajat, ympäristössä retkeillen ja mellastellen.

Talon lähelle, joen jyrkkään itätöyrääseen on ennen haudattu ihmisiä, joko tappelussa kaatuneita tai muuten surmansa saaneita. Vieläkin, kun keväisin pehmeä töyräs vierii jokeen, tulee toisinaan esille ihmisen luita.

Kantista käy Kangastie yhä vain etelää kohden samana suorana nummien halkojana. Kolmisen, nelisen kilometriä kulkee sen mukana Karvian kirkolta Hongonjoelle vievä maantie, kunnes se kääntyy oikealle Saunaluoman kylään, ja Kangastie kohoaa korkean Kauraharjun laakealle laiteelle. Kauraharjun takaa näkyy aava suo, Kaurakeidas, jonka keskellä, Saunamäellä, ryssillä oli sodan aikana ollut talvimajansa. Vieläkin näkyy mäellä asunnon kiukaan jäännöksiä karvialaisten kytösaunan luona. Kauraharjun liepeellä on pieni Kauralampi, josta Jämijoki saa alkunsa, sekä pienoinen Peijarinjärvi. Nimensä on mainittu järvi saanut siitä, että se on aikoinaan ollut Jämijärven Peijarin talon kalavetenä. Nyt on järvi kankaanpääläisten kuivaamana niittymaana.

Saavutaan Suonreiden torpalle, joka on Korvakeitaasta pistäytyvän vetisen suonlahdelman, »reiden», pohjukassa. Keitaan takaa välkkyy pieni Korvalanjärvi. Suonreisi on entinen matkalaisten levähdys-, syöttö- ja juottopaikka. Siinä lahdelman tasaisella ruohoisella rannalla oli ainakin kesäisin hauska pitää purtua ja levähdellä.

Taas edelleen samoja kuivia kangasmaita tullaan yli Hietaharjun Kankaanpään Niinisaloon, ja kangasta on kuljettu jälleen kymmenen pitkää virstaa.

Niinisalo eli vain »Salo» on neljäs Kangastien entisistä majataloista. Ennen on siinä ollut vain yksinäinen talo, mutta nyt on jo kokonainen kylä monien teiden haarauksessa, joista yksi osuu Kankaanpäähän, Hongonjoelle ja Pomarkkuun, toinen ottaa suuntansa Jämijärvelle, kolmas ampuu suoraan Parkanoon, neljäs ja viides on pohjoisesta tuleva, etelään menevä Kangastiemme.

Niinisalostakin vielä pari virstaa pidetään entistä eteläsuuntaa, käydään kangasta ja sivuutetaan jokunen järvi ja niin tullaan kuululle Kuninkaanlähteelle. Siinä on pikkuinen kylä ja pieni torppa puutarhoineen lähteen äärellä. Lähde on muutamasylinen kirkas vedensilmä kankaan reunassa, tien vieren nurmikossa, suurien tuuheiden koivujen suojassa. Alituisesti kumpuaa lähteen pohjasta maan uumenien kirkasta raitista vettä, ja esiin pulppuava vesi virtaa pikku purona syvälle syöpynyttä koivujen varjostamaa uomaa myöten Vihteljärveä kohden. Komean nimensä on lähde saanut siitä, että sen reunalla kerrotaan Ruotsin kuninkaan, Aadolf Fredrikin, Suomenmatkallaan levähtäneen ja suurustaneen. Onkin siinä mieluisa viivähtää. Suuret koivut tarjoavat vilpoisaa varjoa ja kirkas lähde raitista, virkistävää vettä. Useasti käy matkailijoita lähdettä katsomassa, ja lähteen reunan torpassa on oikein kirja, johon voi nimensä ikuistaa. Mutta nimikirjan ohuet lehdet eivät näy olleen monen matkamiehen mielestä kyllin luotettavia nimen säilyttäjiä. Lähdettä ympäröivät komeat koivut on pitänyt piirrellä ja kaivertaa täyteen jos jonkinlaisia nimiä ja puumerkkejä.

Kuninkaanlähteen seuduilla tekee tie äkkimutkan vasemmalle ja lähtee vaeltamaan itäkaakkoiseen suuntaan pitkin tasaista Hämeenkankaan selkää Jämijärven eteläpuolitse. Matkalla sivuutetaan Sormenpellon torppa, joka myös on entisiä matkamiesten majailu- ja syöttöpaikkoja. On tien varrella vielä Koiviston ja Leppihalmeen torpat, mutta muuten on matka autiota nummea.

Saavutaan viimein Vehuvarpeeseen eli »Varpeeseen», joka on jo Ikaalisten pitäjää ja on viides matkaamasi tien vanhoja majataloja. Tätäkin väliä Niinisalosta Vehuvarpeeseen sanotaan olevan kymmenen pitkää virstaa. Talo on komean näköinen kaksine asuinrakennuksineen, viljavine maineen, ja lienee seudun ensimmäisiä asumuksia. Täältähän ennen mainitut kärsäniekat, tien ensimmäiset kävijät, olivat lähteneet suurelle löytöretkelleen.

Varpeesta lähdetään viimeiselle Kangastien taipaleelle, seitsemän pitkän virstanpituiselle matkalle, joka päättyy Hämeenkyrön Järvenkylään. Tämäkin taival on aina vain samaa kuivaa yksitoikkoista kangasmaata. Mutta vaihteeksi kohoaa kangas monesti korkeaksi harjuksi. Varsinkin vasemmalla, Kyrösjärven puolella, on hiekkaisia harjuja harjun vieressä, milloin paljaslakisia särkkiä, milloin petäjäisiä korkeita kunnaita. Harjuista lienee ainakin Vatulanharju tunnettu. Eteläpuolen seudut ovat alavampia maita, soita ja sileitä nummia. Vain jokunen talo ja torppa on tällä taipaleella.

Sitten yhtäkkiä tulee esiin iso Järvenkylä pienen, soman Kyrösjärveen laskevan järven ympärillä. On kuin päivä pilkahtaisi pitkän pilvientakaisen matkansa jäljestä.

Täältä saattaisit nykyisiä valtateitä myöten jatkaa matkaasi Tampereelle ja Hämeenlinnaan ja minne vain. Kangastietä olet matkannut kaikkiaan neljäkymmentäneljä pitkää virstaa eli noin satakymmenen kilometriä.

Kuninkaanlähteen ja Järvenkylän välistä tieosaa vielä käytetään, vaikka ei se enää neljäänkymmeneen vuoteen ole ollut kruununtienä. Ajetaan sitä myöten kauppalaan, Ikaalisiin, varsinkin markkinain aikana »veletään kaloja maakuntaan» ja muutenkin ajellaan, tämä vanha tie kun on tasaisempaa kuin uusi Jämijärven pohjoispuolen tie, joka on paikoin kovin mäkistä ja ahteista.

Kantin ja Niinisalonkin tietä vielä vähin ajellaan. Kun esim. Karvian puolen asukkaat matkustavat Porin seuduille, suoristavat he Kangastien kautta.

Vielä nähdään useassa paikassa tien varrella entisten »virstantoloppien» jäännöksiä, kivikasoja, joissa muinaiset matkanmittaajat, puiset patsaat ovat seisoneet kulkijan yksitoikkoista taivalta ilahduttamassa. Onpa jokin patsaista ollut oikeaa vanhankansan vahvaa juurta ja jäänyt kiviraunioonsa seistä törröttämään. Semmoinen vanhan tien patsas, entisajan muistomerkki, nähdään Kauraharjulla. Vankkana ja pystypäisenä se vielä seisoo kivikengässään laakealla nummella, vanhuuden toverina vahva petäjä sekä toinen patsas, joka kuitenkin jo on ruvennut vanhuuttaan vaipumaan.

Julkaistu teoksessa Samuli Paulaharju: Kuva sieltä toinen täältä - Kautta Suur-Suomen. WSOY, toinen painos 1944.

Hämes-Havusen talo. Kauhajoki.

Kantin taloja. Karvia. Etualalla Karvianjoen silta.

Kauraharjun vanha peninkulmapatsas. Karvia.