| YMPÄRISTÖSUUNITELMA
HAKEMISTO
3. SUUNNITTELUALUEEN KUVAUS 3.1. Maisemakuva Ala-Honkajoen kylä sijaitsee Kankaanpään kaupungissa, Pohjois-Satakunnassa. Maisema-alueena se kuuluu Pohjois-Satakunnan järviseutuun. Maaperä ja maanpinnan muodot ovat vaihtelevia. Soiden määrä on suurempi kuin lähialueilla. Merkittävä maisemaan vaikuttava tekijä on pohjois-etelä-suunnassa kulkeva Pohjankankaan pitkittäisharju, joka on muodostunut muinaisen jäävirran suulle. Pohjankankaan pohjavettä muodostava vaikutus näkyy kylässä suoalueina, josta harjujen pohjavesi purkautuu laajoina kenttinä aiheuttaen soistumisen. Monet suoalueet ovat ojitettuja ja varattu turvetuotannon käyttöön. Ojittamattomia soita ovat Koivistonkeidas ja Alhonkeidas. Seudun yleisilme on maaseutumainen ja maatalous
keskittyy pääasiassa viljaviin jokilaaksoihin. Karvianjoki asettuu maiseman alavimpaan
paikkaan. Se on maiseman "pohja", jonka reunoille pellot keskittyvät.
Karvianjokilaakso on kylämaiseman keskeisin tekijä.
Kallioperä on graniittia. Kalliopaljastumia on suhteellisen vähän. Alueellisesti arvokkaita ovat Koukunkylän erilliset kalliomäet, jotka kohoavat ympäröivästä peltomaisemasta. Ala-Honkajoen kyläalueen maalajit ovat vaihtelevia. Jokilaakson ja sen sivu-uomien; Ristiluoman ja Pukanluoman maaperä on hienojakoista hiesua ja savea. Hieno maalaji näkyy jokiuomien kovertumisena laaksoihin. Tällaisessa laaksossa myös Karvianjoki virtaa. Nämä hienojakoiset maalajit ovat kerrostuneet jääkauden jälkeisen jokilaakson paikalla olleen lahden pohjaan. Maalajit jakautuvat maastossa säännöllisesti siten, että karkeat ainekset ovat maaston korkeissa kohdissa ja hienot alavilla paikoilla. Laakson korkeat selännealueet ovat jäätikkösyntyistä murtokivisoraa eli moreenia. Moreeni koostuu vaihtelevasti karkeasta ja hienorakeisesta lajitteesta, jotka ovat sekoittuneet. Karu moreenimaa on hyvää metsänpohjaa ja laakson selännekohdat kasvavat vaihtelevaa mäntyvaltaista metsää. Siikaisten tien suuntaisesti, Sammiin saakka on etelä-itä-suuntaisia, matalia harjujaksoja. Suuret suoalueet ovat turvetta. Hirvikankaan alueella on hiekkaa, jossa kasvaa karua kangasmetsää. Aluetta käytetään soranottoon. Kyläalueella löytyy edustettuna kaikkia maalajeja; moreeni, hiesu, turve, hiekka sekä harjumuodostumat. Tämä tekee Ala-Honkajoen luonnosta, maankäytöstä ja maisemasta monipuolisen ja vaihtelevan.
Karvianjoki Ala-Honkajoen kylä kuuluu Karvianjoen vesistöalueeseen.
Karvianjoki alkaa Karvianjärvestä, joka on n. 135 m merenpinnan yläpuolella. Joki laskee n. 110 km jälkeen Kynäsjärven läpi Inhottujärveen. Ihottujärvi purkautuu kahtaalle; Pomarkunjoen kautta Isojärveen ja Noormarkunjoen eli Etelänjoen kautta Selkämereen. Isojärvestä vesi purkautuu myös kahta uomaa myöden. Pääuoma, Merikarvianjoki laskee järven pohjoisosasta ja Pohjanjoki eteläosasta Selkämereen. Karvianjoen vesistön joet ovat runsaskoskisia, mutta koskien putouskorkeus on pienehkö. Vesistön laatu on luokiteltu tyydyttäväksi. Väriltään vesi on tummaa johtuen lähinnä laajoista suoalueista. Myös maa- ja metsätalouden sekä teollisuuden hajakuormitus vaikuttavat veden laatuun. Suurin osa vesistöalueen järvistä on laskettu 1930-60-luvuilla viljelysmaiden kuivattamiseksi tai kokonaan uuden maan valtaamiseksi. Valtaosa joista ja puroista on perattuja. Tulvahaittoja esiintyy edelleen jokialueella. Karvianjokeen on suunniteltu melontareitistö. Reitin ongelmia ovat vesimäärän vaihtelut kesäkauden aikana, koskien ja patojen ohitukset sekä rantautumispalveluiden ja opasteiden puute. Melontareittiä kuvataan moni-ilmeiseksi yhdistelmäksi alkuperäisluontoa ja kulttuurimaisemaa. Usein jokitörmä peittää kulttuurin jäljet (pellot, asutus), vaikka ne olisivatkin aivan melojan läheisyydessä. Ala-Honkajoen kylän kohdalla joki virtaa rauhallisesti ja vain voimalaitoksen jälkeen on pieniä saheja. Joelta tarkasteltuna tunnelma on rauhallinen ja luonnonomainen, vaikka kuljetaankin asuttujen seutujen halki. Joen äyräät ovat korkeat, puiden ja pensaiden peitossa. Vatajankosken lähtöpaikalta n. 6 km melonnan jälkeen on taukopaikka Laurin koulun rannassa. Melontareitin kunnostussuunnitelmaa laaditaan Poosjoen kanoottiseuran avustuksella. Tarkoituksena on meloen etsiä rantautumispaikkoja ja tukikohtia melojien tarpeisiin. Samalla laatia ohjeita melojille koskipaikoissa liikuttaessa. Joen kalakanta on runsas, mutta lajistoltaan vähäinen. Karvianjoesta tavataan luontaisesti lisääntyvä purotaimenkanta, joka nostaa joen kalastuksellista arvoa. Kuitenkin Ala-Honkajoenkylän kohdalla taimenkantaa ei esiinny. Yleisimpiä kalalajeja ovat ahven ja hauki, joita kalastetaan kotitarve- ja virkistystarkoituksessa. Jokeen valmistellaan kalatalouden kunnostussuunnitelmaa, jonka tarkoituksena on parantaa kalojen kasvu- ja lisääntymisolosuhteita. Suunnitelman laadinnasta vastaa Lounais-Suomen ympäristökeskus, Porin toimisto.
Puutarhakasvien menestymisvyöhykkeessä Ala-Honkajoen pihat kuuluvat III ja karummat alueet IV vyöhykkeeseen. Kasvukauden pituus on keskimäärin 160 vrk ja tehoisan lämpötilan summa 1100 o C. Peltokasvien viljelyvyöhykkeenä alue kuluu III. Luonnonolot Seuraavissa aluekuvauksissa on käytetty Raimo Hakilan laatiman Satakunnan luonnonsuojeluselvityksen 1995-1998 sisältämää kartoitustietoa koskien Ala-Honkajoen kylään liittyviä kohteita. Samoin aluekuvauksissa on käytetty apuna Satakunnan seutukaava 5 aineistoa. Suoluontokohteita edustavat Alhonkeidas, Mustakeidas, Koivistonkeidas, Kurkineva ja Aittoharjun rinneruo Suotyypit:
Alhonkeidas Kaunis suoalue, jonka Siikaisiin menevä tie
halkaisee. Suon reunat ovat luonnontilaiset. Pääosin lyhytkortista, karua nevaa tai
rämettä. Kermit ovat aika heikosti erilaistuneet. Kasveista voidaan mainita rahkasara,
tupasluikka, pullosara, tupasvilla ja muita karun suon lajeja. Linnuista tavataan mm.
riekko, taivaanvuohi ja kurki. Suoalue luokitellaan maakunnallisesti arvokkaaksi suoksi ja
selvityksessä käsiteltiin n. 270 ha maa-alaa. Alueesta on varattu 155 ha
turvetuotantoalueeksi.
Mustakeidas Mustakeidas on Pohjankankaan läntiselle lievetasanteelle syntynyt keidassuo, joka on pisimmälle kehittyneempiä Satakunnassa. Suolla on runsaasti allikoita, niiden välissä on korkeita, paikoin kookasta mäntyä kasvavia kermejä. Itäreunassa luonnontilainen suonreuna, saraneva, johon valuu pintavesiä sekä kankaan että suon puolelta. Kolmelta muulta reunalta suo rajoittuu ojitettuihin soihin. Keidaskeskustan kermeillä kasvaa mäntyä, suopursua, kanervaa, juolukkaa. Kuljuissa ja silmäkkeiden reunoilla tupasvillaa, tupasluikkaa, mutasaraa, valkopiirtoheinää ja pitkälehtikihokkia. Itäreunassa jouhisaraa, koivua ja jokapaikansaraa. Länsireunalla kaltevalla suolla tavataan maariankämmekkää, pikkutalvikkia ja rahkasaraa. Linnustossa tavataan kalatiira, kalalokki, liro, telkkä, sinisorsa, tavi, joutsen ja riekko. Suo on päätyypiltään lintusuo, joka luokitellaan valtakunnallisesti arvokkaaksi kohteeksi ja 200 ha:n alueesta osa, 52 ha, on varattu turvetuotantoalueeksi. Alueen metsät tulisi jättää luonnontilaisiksi tai käsitellä vain erityisen varovasti. Alueella ei tulisi kaivaa tai muuten muokata maaperää. Myöskään ojitusta ei tulisi toteuttaa eikä rakentaa alueelle. Koivistonkeidas Selväpiirteinen keidassuo, jonka kokonaisena suojeleminen on myöhäistä, sillä keitaan reunat on ojitettu. Keidasräme on hyvä pidättämään vesiä ja lamparekeskusta on siten luonnontilainen. Karun suon lajeja ovat mm. pitkälehtikihokki ja valkopiirtoheinä. Linnustossa telkkä, kapustarinta, töyhtötiainen, lapinharakka, riekko, niittykirvinen ja västäräkki. Koivistonkeidas on maakunnallisesti arvokas lintusuo. Kurkineva Karu hiekkakankaan alanteeseen syntynyt ohutturpeinen 10 ha:n suoalue, joka pääosin on luonnontilainen. Suolla kasvaa karun lyhytkorsirämeen ja -nevan lajeja sekä isovarpurämelajistoa. Reunoilla melkein pelkästään tupasvillamättäikköä. Kurkineva voidaan luokitella paikallisesti arvokkaaksi suokohteeksi, jonka pinta-ala on n. 10 ha. Se olisi hyvä säilyttää luonnontilaisena. 35 ha:n Kurkineva on valtakunnallisesti arvokas letto, mutta suo ja pienvesikohteena myös arvokas. Alue tulisi säilyttää luonnontilaisena. Satakunnan seutukaava 5:ssa alue sisältyy Hirvikankaan soranottoalueeseen. Aittoharjun rinnesuo Hirvikankaan - Oppaankankaan itärinteelle syntynyt suo, jota luonnehtii voimakas lähteisyys. Lähteitä on kankaan reunassa useita, ja niiden lähdepurot muodostavat mesotrofisen (keskiravinteisen), ohutturpeisen, mutta märän rinnesoistuman. Vastaavantapaisia soita ei Satakunnassa löydy. Kasvillisuus on tervaleppää, hieskoivua, mutasaraa, tuhkapajua, juurtosaraa, raatetta, järvikortetta, kurjenjalkaa, maariankämmekkää, harajuurta, villapääluikkaa, tähtisaraa, rahkasaraa, pullosaraa, ja suohorsmaa. Lettosammallajeista tavataan mm. punakuirisammalta. 35 ha:n Kurkineva on valtakunnallisesti arvokas letto, mutta suo ja pienvesikohteena myös arvokas. Alue tulisi säilyttää luonnontilaisena. Kavokoski 1 ja 2 Alueella syvässä laaksossa virtaava Karvianjoki ja tähän lännestä liittyvät hiekkakankaan läpi tulevat jyrkkärinteiset purolaaksot. Kavokosken arvoja ovat lehtorinteet, lähdetilkut, kaatuneet puut ja valitettavasti metsittyvät laitumet. Erään puron varressa pieni kalliotöyräs. Niityillä kasvaa kurjenkello, lehtovirmajuuri, mesiangervo, huopaohdake sekä suurruohoja. Puronjokilaaksoissa tavataan lehtokuusamaa, tuomea, komeita kotkansiipikasvustoja, punaherukkaa, nokkosta, rentukkaa, pihlajaa, harmaaleppää, luhtalemmikkiä, suokelttoa, lehtokortetta, purolitukkaa ja tesmaa. Kalliotöyräissä kasvaa haurasloikko, sormisara, nuokkuhelmikkä, sudenmarja ja kielo. Pelkästään jokivarressa kasvavat lehtotähtimö ja koiranvehnä. Metsää kasvavassa rinteessä on majava kaatanut haapoja ja koivuja. Kavokosken alueiden pinta-ala on n. 25 ha ja ne ovat valtakunnallisesti arvokkaita kohteita, joista tavataan lehtoa ja arvokasta jokiympäristöä.
Tuomikoski Tuomikoski muodostuu pätkästä Karvianjokea, jokitörmiä ja pientä koskea. Rajauksen eteläosassa länteen työntyvä pykälä on laidunniittyä, josta osa on nurmilaidunta. Joen itärannalla on vapaa-ajan asutusta ja laturi. Tiheä tuomi-pihlaja-harmaaleppäseinä, jonka alla on lahopuuta, kariketta ja jyrkkiä törmiä, joissa kasvaa punaherukkaa, helpiä, koiranvehnää, korpikastikkaa, lehtotähtimöä, lehtokortetta ja rantamataraa. Tuomikoski on maakunnallisesti arvokas maisemakokonaisuus (3 ha), joka muodostuu joesta, koskesta ja lehdosta. Alueen hoidossa kiinnitetään huomiota alueen nykytilan säilyttämiseen. Rantarakentamisessa huomioidaan alueen luontoarvot ja perinteinen maankäyttö. Kavokosken perinnemaisema Entisiä, pääasiassa metsä- ja hakamaalaitumia, jotka laiduntamisen puutteessa metsittyvät vähitellen. Itäisemmässä osassa on toteutettu hoitohakkuu ja alueen maisemallinen arvo on heikentynyt. Ristiluoman kuru on kasvillisuudeltaan kiinnostava, sen länsirinne on suurruohottuvaa niittyä, pohja ja itärinne lehtoa. Pohjalla on isoja haapoja, vähän lahopuitakin. Rajatun alueen pohjoispuolelta, tienvierestä löytyy kallioketo, jonka kasvillisuus on monilajista. Entinen peltomaa on nykyisin kukkaniittyä. Kasvillisuus on mäntyä, kuusta, mustikkaa, lillukkaa, katajaa, pihlajaa, harmaaleppää, ahdelauhaa, mesimarjaa, siankärsämöä, rönsyleinikkiä, punaherukkaa, hiirenvirnaa, haapaa, lehtotähtimöä, nurmilauhaa, kissankelloa ja nurmitädykettä. Ristilänojan kolveessa kasvaa kurjenkelloa, metsäkurjenpolvea, nuokkuhelmikkää, tuomea, tuppisaraa, särmäkuismaa, pussikämmekkää, näsiää, metsäorvokkia, sudenmarjaa, suokelttoa, purtojuurta, lehtokortetta ja tesmaa. Länsiosassa esiintyy nurmitatar, rätvänä, koiranvehnä. Alueen pohjoispuolella on päivänkakkaraa, tuoksusimaketta, ketoneilikkaa, kalliokedolla ketonoidanlukkoa, nurmitatarta, huopakeltanoa ja kevätleinikkiä. Lisäksi 1996 tehdyssä perinnemaisemainventoinnissa löydettiin harvinaista ahonoidanlukkoa. Kavokosken 20 ha:n alue luokitellaan maakunnallisesti arvokkaaksi perinneympäristöksi, jossa meneillään on muutostila alueen perinteisen käytön (laidunnus) päätyttyä. Metsien osalta ei tulisi toteuttaa avohakkuita, muokkausta eikä ojitusta. Ristilänojan kurua voidaan yksittäinkin pitää arvokkaana lehtokohteena. Laajat alueet tarvitsisivat laidunnuksen uudelleen aloittamista. Salomaan laitumet Maakunnallisesti arvokas metsälaidun, jonka pinta-ala 4,6 ha. Salomaan laitumet ovat metsäisiä ja soisia laitumia, jolla on pidetty karjaa 1920-luvulta lähtien. Metsälaitumet ovat kasvillisuudeltaan edustavia, vaikkakin joiltakin osin rehevöityneitä ja puustoltaan liian tiheitä. Salomaan länsipuolella on kalliota, korpea, pieniä niittylaikkuja sekä harvaa hieskoivikkoa. Männyt ovat keskittyneet länsiosan kallioille. Tuoreen pienruohoniityn kasvillisuus on edustavaa valtalajeinaan nurmitatar, niittyhumala, niittysuolaheinä, nurmirölli ja ketosilmäruoho. Harva- kuusisessa korvessa valtalajeja ovat tupasvilla, pallosara, suo-orvokki ja kurjenjalka. Salomaan koillispuolella on kuusivaltainen karjan yölaidun (metsälaidun), joka on tiheimmissä kohdissa laajalti karikkeen peitossa. Rehevöityneeltä laitumelta on yhteys lähipellolle. Kärrytien itäpuolen aukkoisissa kohdissa on laikkuina kasvillisuudeltaan parempia tuoreita heinäniittyjä valtalajeinaan nurmirölli, kylänurmikka ja jäkki. Utarelaakson itäpuolella on osin hakattu, korkeaheinäinen, paikoin ryteikköinen, paikoin soinen laidun. Suurin osa alueesta on sekametsälaidunta, mutta hakamaa-aukoissa on tuoretta heinäniittyä valtalajeinaan nurmirölli ja jäkki. Kaikilla osa-alueilla puustoa pitäisi harventaa, jotta niittykasvillisuuden määrä lisääntyisi ja olemassa olevia niittyaukkoja voisi laajentaa. Harventaminen kannattaa suorittaa useamman vuoden aikana, jottei metsän kaadosta seuraava lannoitusvaikutus lisäisi typpilajien määrää. (Maastokartoitus 1993, Heli Jutila) Hirvikangas ja Oppaankangas Molemmat alueet on seutukaavassa määritelty arvokkaiksi harjualueiksi, jotka on suojeltu maa-aineksen otolta.
Perinnemaisemat ovat avoimia kasvillisuustyyppejä, joiden valtalajeja ovat ruohot ja heinät. Suurin osa kedoista ja niityistä on ihmisen toiminnan aikaansaamia. Vähäravinteisilla kedoilla ja niityillä kasvilajien lukumäärä pinta-alayksikköä kohti suurempi kuin muissa eliöyhteisöissämme. Monet hyönteiset, etenkin päiväperhoset ovat riippuvaisia kedoista ja niityistä. n. 21 % uhanalaisista lajeista eli n. 363 lajia elää kulttuurivaikutteisissa ympäristöissä mm. kedoilla, niityillä ja hakamailla. Perinnemaisemat ovat syntyneet esi-isiemme maankäytön seurauksena. Viikate, karja ja tuli ovat avanneet metsäiseen maisemaan avoimia niittyjä. Pitkän perinteisen maankäytön (kaskeaminen, laidunnus, niitto) seurauksena niihin on kehittynyt omaleimainen kasvi- ja eläinlajisto. Niitty oli vanhan maatalouden perusta. Niityltä kerättiin karjalle talvirehua ja metsistä ja pellon reunoilta lehdeksiä. Kesäisin heinänkorjuun jälkeen niittyjä laidunnettiin tai kuivempia niittyjä käytettiin pelkästään karjan laitumina. Niittäminen ja laiduntaminen muokkasi niittykasvillisuutta, jolloin valoa vaativat, tallausta ja niittoa sietävät lajit vakiinnuttivat asemansa luonnonlaitumilla. Nykyisin perinnemaisemat ja luonnonlaitumet ovat hävinneet maaseutumaisemasta. Viljavat niityt on otettu peltokäyttöön. Hakamaat ovat metsittyneet laidunnuksen loppuessa ja kedot vähitellen heinittyneet. Tämän lisäksi tuotantosuuntien muutokset ovat vähentäneet laiduntavien eläinten määrää ja karjaa laidunnetaan pelkästään nurmilaitumilla. Perinnemaisematyypit: KETO Kuiva niittytyyppi, jonka kasvillisuus on matalaa ja aukkoista. Kedot rajoittuvat usein kallioon ja osa kedoista onkin kallioketoja. Kedot ovat tyypillisiä Etelä-Suomen kulttuurimaisemassa hiekkaisilla ja kallioisilla mailla. Muualla niitä tavataan pienialaisina muiden perinnemaisematyyppien yhteydessä. Ohuen ja läpäisevän multakerroksen vuoksi keto on niukkaravinteinen. Kasvillisuus on aukkoista ja vaihtelevaan kesän sääolosuhteista riippuen. Sateiset kesät rehevöittävät ketoa ja kuivat kesät kulottavat ja hävittävät tilapäisesti lajeja. Yksivuotisia kedon lajeja: ketoneilikka, lituruoho, ketotädyke, huopakeltano, jäkki, mäkitervakko, siankärsämö, kumina, ketosilmäruoho, lampaannata, ahosuolaheinä, ahomansikka, kissankello, tuoksusimake, keto-orvokki, hopeahanhikki, keltamatara, kissankäpälä, nurmirölli. Tyypillisiä ovat kedoilla kasvavat katajat, jotka piikikkäinä ovat säästyneet laiduntavilta eläimiltä ja hyötyneet valosta. TUORE NIITTY Tuoreita niittyjä esiintyy tuore ja kosteapohjaisilla mailla. Niityillä on paksumpi multakerros kuin kedoilla. Vettä pidättävä ja ravinteinen maaperä aikaansaa rehevän kasvillisuuden, jonka vuoksi niittyjen merkitys entisajan maataloudessa on ollut merkittävä. Ne ovat tuottaneet pääosan karjalle tarvittavasta kesä- ja talvirehusta. Kasvillisuus voi vaihdella paljon maaperän tuoreuden, kalkkipitoisuuden ja ravinteisuuden perusteella. Kasvilajien välinen kilpailu on niityillä voimakasta. Valtalajeina ovat kaksi- ja monivuotiset lajit. Tuoreen niityn kasveja; niittyleinikki, ahdekaunokki, hiirenvirna, ahomatara, harakankello, punanata, nurmilauha, aholeinikki, nurmirölli, niittysuolaheinä, puna-apila, metsäkurjenpolvi, niittyhumala, päivänkakkara, nurmipuntarpää, särmäkuisma, metsäapila, koiranputki, nurmitädyke, niittynurmikka ja timotei. Kostean niityn kasvillisuutta; niittyleinikki, mesiangervo, rantatädyke, rönsyleinikki, ojakellukka, huopaohdake, ranta-alpi, karhunputki ja nurmilauha HAKAMAA JA METSÄLAIDUN Hakamaa ja metsälaidun ovat puustoisia perinnemaisematyyppejä. Puuston aukkopaikoissa kasvaa niittykasvillisuutta. Hakamaalla puuston osuus pinta-alasta on korkeintaan 35 %. Hakamaan lajisto on sekä metsä- että niittylajistoa. Mm. lampaannataa, jäkkiä, ahomansikkaa, rohtotädykettä, ja niittyhumalaa. Hakamaita on laidunnettu, niiltä on kerätty lehdeksiä talvirehuksi ja puita kotitarvekäyttöön. Metsälaitumilla puuston osuus on suuri, yli 35 % pinta-alasta ja kasvillisuus on pääosin metsälajeja.Vain avoimissa laikuissa kasvaa niittylajeja. Niittyjen synty Luonnostaan avoimia alueita on vähän. Puuttomia merenrantaniittyjä, hiekkarantoja, jokien, järvien ja purojen rantoja sekä lehtometsien aukkoja on ihmisen toimesta laajennettu raivaamalla, laiduntamalla ja niittämällä. Tästä ovat niityt saaneet alkunsa. Peltoviljelyn alkaminen tarkoitti siirtymistä pyyntikulttuurista pysyvään asutukseen. Viljelykulttuurin alkaminen ajoittuu pronssikauteen n. 3500 vuotta sitten. Metsäpaloissa huomattiin, että palo poltti pensaat ja pienemmän puuston sekä kuivatti keskikokoiset ohutkuoriset lehtipuut pystyyn. Lehdettömän metsän puiden alle levisi heinää ja ruohoa, joilla karja laidunsi. Tästä sai alkunsa metsien muuttaminen viljelymaaksi kaskeamalla. Varhaisin viljelykulttuuri kasvatti karjaa (nauta, lammas, sika), jota varten tarvittiin niittyä sekä viljeltiin pieniä määriä viljaa mm.ohraa, jota kasvatettiin oluen valmistukseen. Kaskeaminen Kaskeaminen oli Satakunnassa ensimmäinen ja myös tärkein maanviljelyksen muoto. Vanhimmat tiedot kaskenpoltosta ovat kuitenkin vasta 1500-luvulta. Jo 1600-luvulla peltoviljely oli pääelinkeino, mutta kaskeaminen täydensi sitä olennaisesti. Kuitenkin vielä 1700- luvulla kaskeaminen oli yleinen tapa Kankaanpäässä viljellä maata. Nykyisistä pelloista valtaosa on syntynyt vasta tällä vuosisadalla. Kaskeaminen väheni peltoviljelyksen yleistyessä ja metsän arvon kasvaessa. Kaskeaminen oli tapa, jolla suuret saloseudut muutettiin tuottamaan leipää. Tuoreet kankaat ja lehtomaat olivat viljavuutensa vuoksi parhaita kaskimaita. Kaskenpoltto on muokannut maisemaamme ja muuttanut kasvillisuussuhteita. Pitkän kaskikauden aikana Suomen metsät ehdittiin polttaa laajalti ja moneen kertaan. Huhtamailta kuloksi levinnyt tuli lisäsi palon vaikutusta metsissä. Siksi 1600-luvulla kaskenpolttoa alettiin rajoittamaan erinäisin säädöksin. Koska haluttiin turvata laivanrakennukseen ja vuoriteollisuuteen tarvittavan puun saanti. Satakunnassa kaskia oli kolmen tyyppisiä; kylän lähelle, lehtomaille kaadettiin pieniä, tietyn talon omia kaskia, ns. rieskamaita. Sekametsiin hakattiin suurempia parin kolmen talon yhteisiä kaskia, jotka poltettiin hakkuuta seuraavana vuonna. Kaukaisten erämaiden vanhoihin havupuuvaltaisiin metsiin raivattiin laajoja, jopa useiden kylien yhteisiä huhtakaskia. Muutaman vuoden viljelykäytön jälkeen kaskia käytettiin karjan laitumina. Vähemmän kivisiä kaskia saatettiin käyttää niittyinä. Huhta saatettiin jättää usein ensimmäisen ruissatonsa jälkeen ahoksi. Parina ensimmäisenä kesänä kasvillisuus oli aukkoista, joissa kasvoivat peltorikkaruohot. Koivun ja lepän kannot työnsivät vesoja. Nurmirölli ja metsäkastikka levisivät tiheinä mättäinä. Jos maa oli laihaa, kanerva valtasi alaa. Vähitellen tuoreen maan ahon täyttivät mm.heinät, mansikka, päivänkakkara, siankärsämö, kellokukat, suolaheinä, mesimarja, pukinjuuri ja metsäkurjenpolvi. Alussa ahoa niitettiin talvirehuksi kolmen neljän kesän ajan sitten niistä tehtiin karjan laitumia. N. 10-15 vuoden kuluttua lepät ja koivut olivat vallanneet alaa ja niittykasvillisuus taantua valon puutteessa. 50 vuoden kuluttua leppä oli väistynyt männyn ja kuusen tieltä. N. 70 vuoden kuluttua kuusi oli alueen valtapuu ja ruohojen heinien määrä oli havumetsälle tyypillinen.
|
