TEKSTIT

KOTISIVU ELINKEINO YHTEISÖ TEKSTIT LINKIT

Sakari Myllykangas    
Emilia Korte

Viljo Ylipaattikoski
Hieman Jyrän myllystä

Rikhard Santilla oli Knuuttilassa purossa sähkölaitos, josta sota-aikana koko Jyränkylä sai sähkövaloa. Viime vuosisadalla purossa olleessa Kulkkilan vesiratasmyllystä on säilynyt hyvin vähän tietoja. Sitä vastoin Jyrän mylly ja pärehöylä ovat olleet seudun tunnetuimpia. Jyrän mylly oli jalkamylly, mutta pärehöylän voimana oli vesiratas. Jalkamylly oli vooroomylly, jossa yksi täysi vooroo oikeutti aina kahden ja puolen viikon kuluttua yhteen jauhatuspäivään. Monella oli vain puolivooroa, ja se oikeutti myllyvooroon aina viiden viikon välein.

 

Jyränmylläri 2.jpg (11917 bytes)
Jyrän mylly oli mieluisa nuoren väen retkeilypaikka. Mylly purettiin sotien jälkeen. Kuvassa "myllärinä" Sanni Santti
Tunnetuin mylläri oli Krupusimppu, jonka nimi johtui hänen ristimä- ja sukunimestään. Vieläkin on Kankaanpään - Porin vanhalla maantiellä tunnettu Krupulaukunmutka.

Jyrän myllynkivet.jpg (3884 bytes)Vanhan kohtalo - Jyränkosken myllynkivi saunan rappusina.

 


Katkelma Vijo Ylipaattikosken kirjoituksesta "Vooroomyllyjä" etsimässä, Kankaanpään Joulu 1983.

Sakari Myllykangas
Emilia Korte

Muistojen kerää purkaessani tulee mieleen lapsuusajan naapurintäti Emilia Korte. Hän oli syntynyt Ilomantsissa 15.05.1869 ja kuoli Kankaanpäässä 15.09.1945.

Monet vanhat kankaanpääläiset tietävät, että viime vuosisadan lopulla Kankaanpään virkavallan keskus oli Niinisalontien varrella Jyränkylässä. Nimismiehen virkatalo oli Knuuttilassa ja ylikonstaapeli Alppi asui Perälännevalla Lohikosken maantien varrella. Saman aukean reunassa asui pitäjän toinen poliisi konstaapeli Korte. Kortteen päärakennus on vieläkin käytössä, vaikka korjauksia siinä on tehty.

Emilia Korte oli konstaapeli Kortteen tytär. Peränevalta hävisivät vähitellen muut talot, mutta Korte jäi ja oli siten Emilian eläessä kotini lähin naapuri. En tiedä, milloin konstaapeli Korte kuoli, mutta hänen vaimonsa, siis Emilian äiti, kuoli 1920-luvun puolivälissä - ja siitä saakka Emilia eli yksinään.

Emilian kertomuksista lapsuudenajaltaan muistan, että hänellä oli vanhemmat, jotka kasvattivat lapsensa "kurissa ja herran nuhteessa". Isä otti joskus liikaakin alkoholia, ja äiti piti kovaa kotikomentoa sekä isälle että tyttärelle.

Ollessaan kaksitoista vuotias Emilia putosi Narilan ahteessa kärrynpyörien väliin ja lopuksi maahan, niin että pyörä meni hänen ylitseen. Siinä hänen selkänsä loukkaantui pahasti. Isä oli vähän humalassa ja niin ankarana, että Emilia ei saanut edes valittaa, vaikka selkä sattui niin pahasti, että siitä saakka hän koko elämänsä oli kyttyräselkäinen. Näinkin voivat vanhemmat lapseensa suhtautua.

Aikuisena Emiliasta tuli kiertokoulunopettaja ja hän kiersi eri kylissä pitämässä koulua. Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat olleet hänen koulussaan, ja he muistelevat, että koulussa oli kova kuri. Pienestäkin rikkomuksesta voitiin antaa tukkapöllyä, mutta hyvästä suorituksesta ja hyvästä yrityksestäkin muistettiin kiittää. Moni oppilas ehti hänen koulussaan saada lukemisen, laskemisen ja kirjoittamisen alkeet sekä raamatunhistorian ja katekismuksen tuntemista, mutta siihen se tiedon jakaminen sitten taisi loppuakin. Tässä työssä hän kuitenkin sai paljon tuttuja ja myös ystäviä.

Valkilan talo.jpg (11972 bytes)
Valkilan talo, jonka oikealla olevassa tuvassa mm. Myllykankaan
vanhaemäntä kävi Kortteen Emilian kiertokoulua.

Myöhemmin Emiliasta kehittyi henkilö, joka laajalla alalla tunnettiin. Hänellä oli omat tapansa ja tottumuksensa, ja kaikissa Kankaanpään kylissä hänellä oli tuttavia ja ystäviä, joiden luona hän kävi vuosittain kylässä. Hän viipyi päivän tai kaksi talossa ja häipyi sitten taas usein vuodeksikin kerrallaan. Talviaikana hän kävi vain oman kylän taloissa, koska hänellä oli aina huoli oman asunnon lämmittämisestä. Pakkasaikana hän oli meillä usein viikonkin ja kerran viisikin viikkoa kerrallaan, mutta kävi aina joka toinen päivä lämmittämässä kamariaan.

Lapsuusajastani muistan, miten Emilia tuli meille aina niin kuin omaan kotiinsa. Ei häntä tarvinnut sen paremmin kehoitella. Oli ilman muuta selvää, missä hän nukkuu, mikä on hänen paikkansa ruoka- ja kahvipöydässä ja miten pitkään hän tällä kerralla viipyy. Meille tenaville hän piti kovaa komentoa, paljon kovempaa kuin omat vanhemmat. Siinä olikin joka tenavan tehtävä just’ eikä melkein niin kuin hän sanoi -  ja sanoipa hän vielä joskus vanhemmallekin väelle, miten on oltava ja mitä on tehtävä. Toisaalta hän osasi olla niin, että hänellä riitti ystäviä niin lasten kuin aikuistenkin taholla. Niin kuin silloin sanottiin, "hän oli aina taloonpäin".

Talviaikana meillä ollessaan hänellä oli tapana nukkua joko höyläpenkillä tai leivinuunin päällä selkä lämmintä leivinuunia vasten. Ja iltaisin lasten aika kului hänen seurassaan. Meille jokaiselle hän nimesi oman nimikkolaulun, joka sitten illan kuluessa laulettiin. Muistan, että omani oli Täällä Pohjantähden alla, ja sama laulu säilyi minulla nimikkolauluna vuosia. Laulun jälkeen hän antoi erilaisia tehtäviä tai jutteli, ja näin lasten aika kului.

Kesäaikana hän oli myös vähän määrätyissä töissä mukana. Näin hän halusi korvata sen, kun äiti meillä leipoi hänelle ja hänellä oli meidän perunamaan yhteydessä aina kapanala perunaa kylvössä. Myös meillä puitiin hänen ohra- ja kaurasatonsa.

Pellavamaan perkaus ja vetäminen, heinien haravointi, rukiinleikkuu ja perunannosto olivat töitä, joita hän teki. Tyypillistä hänen työlleen oli, että pellavaakin hän veti mieluimmin lasten kanssa - ja sitten oli itse pomona. Siinä sitten tehtiin pellavamaahan kaikenlaisia kuvioita. Milloin tehtiin kirkon- tai asuinrakennuksen pohjakuvioita, milloin jotain muuta. Näin hän sai lasten mielenkiinnon säilymään, mikä näin jälkeenpäin ajatellen olikin hyvä oivallus. Hän kai yritti opettaa lapsia leikin kautta työhön.

Kaikki uudistukset ja uudet koneet Emilia hyväksyi aina ilman muuta, mikä siihen aikaan vanhojen ihmisten taholta ei ollut yleistä.

Polkupyörälläkin ajamista hän vähän opetteli, mutta luopui siitä kerran kokeiltuaan. Totesi sen olevan vanhalle liian vaikeata. Radiota hän piti hyvänä keksintönä, mutta siitä olisi saanut kuunnella vain kirkonmenon, aamuhartauden ja uutiset. Myös hengellinen musiikki oli kuunneltavaa. Kaikki muu oli tarpeetonta, ja toisenlainen musiikki rompotusta eli silloin täytyi radio sulkea.

Naapurisuhteita Emilia hoiti esimerkillisesti. Vanhat ihmiset ovat useasti epäluuloisia ja pelkäävät naapurien uteliaisuutta. Emilia sitävastoin kehoitti käymään. Pidemmälle matkalle lähtiessään hän kertoi siitä naapurille. Hänellä oli erilaisia merkkejä, josta naapurit tiesivät, milloin hän on kotona. Tarpeen vaatiessa hän pyysi vielä ohimennessä ikkunastakin kurkistamaan, onko hänellä kaikki hyvin.

Ohikulkiessa tervehtimään poikenneille hänellä oli aina tarjottavaa, vaikka se oli usein vain oikein pieni voileipä tai lapsille sokeripala. Ja jos oli yskää, se sokerinpala oli kastettu Mikstuuraan tai Hofmannintippoihin.

Hänen kuolemastaan on tätä kirjoittaessa jo kohta kulunut neljäkymmentä vuotta, mutta vieläkin moni kankaanpääläinen muistaa Emilia Kortteen. Vaikka hän oli syntynyt Karjalassa, niin hänen äitinsä juuret olivat kuitenkin vahvasti Kankaanpäässä. Emilia tiesi ja tunsi paljon vanhaa Kankaanpäätä, sen elämää ja historiaa. Oli vahinko, että sitä ei silloin tajuttu ja tallennettu, mutta näin on käynyt monen muunkin pirteän vanhan ihmisen kohdalla. Moni asia huomataan liian myöhään.

Emilia Korte.jpg (9988 bytes)
Emilia Korte talonsa portilla.

Emilian kertomaa sellaisena kuin muistan kuulleeni

Äidillään Emilia kertoi olevan paljon voimaa. Kerran isä Korte oli tapansa mukaan taas poikennut Huhtasen krouviin ja tullut humalaan. Äiti Korte meni häntä hakemaan. Otti miestään niskasta kiinni ja sanoi kiukkuisesti "nyt lähdetään". Työnsi Kortteen menemään portaita alas sillä seurauksella, että tämä kaatui ja meni hetkeksi aikaa tajuttomaksi. Tästä äiti hätääntyi ja otti miestään kaulasta kiinni sanoen: "Jos sinä Korte kulta siitä vielä virkoat, niin en mä sua koskaan enää heitä". No, Korte virkosi, ja elämä jatkui entisellään.

Jo nuorena Emilia joutui paimentamaan lehmiä Selkänevan alueella, joka silloin oli vielä aivan asumatonta erämaata. Samalla alueella kävi toisiakin paimenia, ja Selkänevan tien varrella olevan ison kiven luona usein pysähdyttiin. Sunnuntaiaamuisin nuoret paimenet pitivät kirkonmenot. Kiven päällä he kuvittelivat olevan kirkkosalin, kuorin ja saarnatuolin. Siellä he sitten veisasivat ja joku piti saarnan. Kivi kulkee vieläkin kirkkokiven nimellä.

Nuorena Emilia kerran joutui hakemaan lehmää yksin metsästä, kun ilta jo alkoi hämärtyä. Lehmä löytyi, mutta tuli pimeä, eikä hän enää osannut kotiin. Hän laittoi lehmän kanssa kuusen juurelle nukkumaan käsi lehmän kaulalle. Äiti haki iltayöstä naapureista tytärtään kysellen, että "onko sitä meidän plikkariepua näkynyt, voi sitä plikkaraukkaa, minkähän se on joutunut". Aamulla päivän valjettua Emilia meni lehmän kanssa kotiin, mutta sai kuulla kiukkuisen saarnan, että "missä sinä röykkyselkä oikein olet ollut".

Myllykankaasta runsas kilometri pohjoiseen sijaitsee Pinkkalan korpi. Sinnekin oli joku aikoinaan rakentanut talon. Liekö ollut alkujaan joku sota-ajan piilopirtti vai tervanpolttajien maja, jota myöhemmin sitten asuttiin. Asukkaana lopuksi siellä oli yksinään asuva vanha mummo, joka oli lähes sokea. Syyspimeällä hän meni illalla ulkona käymään, mutta ei osannutkaan takaisin asuntoonsa. Hänen avunhuutonsa kuultiin naapurissa, mutta ei tiedetty, mistä oli kyse - ja mentiin vasta aamulla katsomaan. Apu tuli liian myöhään. Mummo tavattiin kuusen alla kuolleena, ja siihen loppuivat Pinkkalan asukkaat. Pinkkalan talon perustukset olivat vielä minunkin aikanani hyvin näkyvissä. Talo oli noin seitsemänkymmentäviisi metriä Perkiö-nimisestä pellosta.

Niinisalon ja Lamminkylän puolivälissä on aikoinaan ollut myös Haara-niminen talo. Myllykankaasta sinne on ollut noin viisi kilometriä. Lieneekö sekin ollut alkujaan sota-ajan piilopirtti tai tervanpolttajien maja. Peltoakin siellä on ollut noin 2 - 3 ha. Kankaanpäässä taitaa vieläkin olla henkilöitä, joiden vanhemmat tai isovanhemmat ovat siellä lapsena asuneet. Ainakin Faler-nimi tuntuu tutulta. Haarasta tuli polku Korkeakarston, Tupakinmaan, Jyräkankaan, Palonevanmäen, Myllykankaan, Kortteen ja Välimäen kautta Kankaanpäähän. Noin kolmekymmentä vuotta sitten polku oli vielä hyvin nähtävissä. Emilia kertoi, että Haarassa asui aikoinaan pitäjän lukkari, joka sunnuntaiaamuisin meni kävellen kirkkoon. Näinkin pitkiä kirkkomatkoja on ennen jalkaisin tehty.

Emilia kertoi, että joskus aikaisemmin Selkänevan tiellä paimenen kuljettaessa lehmiä karhu oli tullut lehmälaumaan. Lehmät säikähtivät niin, että menivät yhteen kasaan, hyppien jopa toistensa päälle. Karhu säikähti kuitenkin paimenen huutoa ja väistyi. Paimen toi lehmät kiireesti kotiin. Kun myöhemmin mentiin katsomaan paikalle, oli karhu repinyt ison kannon tienvierestä, kun ei saanutkaan lehmäpaistia, mutta lehmien kannalta asia päättyi onnellisesti.


Kankaanpään Joulu 1983

Sivun alkuun